Ristikukkulalla vierailun jälkeen mieli oli levollinen. Hotellihuoneeseen päästyämme avasimme Liettuan kartan ja sitä tutkaillessamme huomasimme maan länsiosassa pitkän maakaistaleen, jonka toinen puoli kuului Venäjälle, toinen Liettualle. Mielenkiintomme heräsi heti, ja pienen googlettelun jälkeen saimme selville, että tuolta maakaistaleella löytyisi myös Kuurin kynnäs, joka on yksi UNESCOn maailmanperintökohteista. Meidän olisi pitänyt olla jo nukkumassa, mutta siellä me hotellihuoneessa tuijottelimme toisiamme silmiin hitaasti pimenevässä yössä. Syntyi äänetön sopimus, jossa päätimme lähteä valloittamaan maakaistaletta heti sirkkojen soiton vaimentuessa ja aamuauringon pilkistäessä puiden takaa.
Aamun koittaessa pakkasimme omaisuutemme reppuihin samalla, kun yritimme hätistellä hotellihuoneeseen liian innokkaasti tunkeutuvia ampiaisia takaisin pihalle. Istahdimme hetkeksi parvekkeelle vain tajutaksemme, että meidän olisi pitänyt jo olla matkalla ja sujautimme jalkoihimme varvassandaalit, vaikka Suomessa olimme luvanneet, ettemme ajaisi ne jalassa metriäkään. Mielikuvissamme olimme menossa päiväretkelle naapurirannalle, ja halusimme unohtaa 160 kilometrin pituisen ajomatkan, auton temppuilevan ilmastoinnin sekä loppukesän auringon turmelemat hedelmätoffeet, jotka olimme edellisiltana jättäneet etupenkille odottamaan tämän päivän seikkailua.
Ajomatka sujui niin hyvin kuin umpirakastuneiden reissun voi vaan olettaa sujuvan. Kuljetimme sormia toistemme iholla ja yritimme arvailla, mistä liettualaisilla radiokanavilla puhuttiin. Palkitsimme toisiamme sulaneilla toffeilla, koska emme uskoneet muuttuneen olomuodon vaikuttavan makuun. Minä toimin jakajana, joten poimin kuormasta mansikan- ja kirsikanmakuiset toffeet itselleni ja huijasin, ettei niitä ollut pussissa montaa.
Saapuessamme Klaipédaan, Liettuan suosituimpaan lomakohteeseen ja maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, tajusimme heti pari seikkaa: rauhaisat ajotiet, viipyilevät katseet ja autiot jalkakäytävät olivat muisto vain, sillä joka paikassa tuntui olevan kaaosta ja ilmassa kaikui jatkuvasti auton torvensoitto. Yhtäkkiä ympärillämme tuntui olevan liikaa kaikkea.
Ajoimme satamaan niin nopeasti kuin vain suinkin uskalsimme, asetuimme jonoon ja sammutimme auton moottorin. Edessä olevasta autosta ryntäsi kaksi lasta, jotka halusivat päästä ruokkimaan laiturilla tepastelevia merilokkeja. Maksoimme lauttamatkan lippuluukulle, ja saimme tietää joutuvamme maksamaan ekstraa, koska emme olleet venäläisiä. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että joutuisimme lauttamatkan jälkeen maksamaan myös 20 euron suuruisen tietullin päästäksemme ajamaan varsinaisen kansallispuiston alueelle. Tai että hetken päästä naljailisimme toisillemme siitä, kannattiko oikeasti maksaa parikymppiä kiukkuisen näköiselle venäläisnaiselle vain, jotta pääsisimme katsomaan hiekkaa…
Kannatti. Siitä ei pääse mihinkään.
Ennen Kuurin kynnääseen tutustumista ajoimme Nidaan, joka on suloinen kalastajakylä aivan Venäjän rajan tuntumassa. Sellainen kolkka, josta löytyi toinen toistaan suloisempia puutaloja, kauniita värejä ja vanhanaikaista, pysähtynyttä tunnelmaa. Minun oli äärettömän helppo kuvitella itseni sinne asumaan ja juomaan iltapäiväteetä omenapuutarhaan.
Tuntui jotenkin hullulta, että me vain ajoimme kaiken sen kauneuden ohi. Olisi tehnyt mieli pysäyttää auto jokaisen suloisen asumuksen kohdalle ja kysyä, olisiko heillä tarjota huonetta tällaisille levottomille sieluille. Pyytää asukkaita opettamaan, miten tässä hektisessä maailmassa oikein voisi pysähtyä ja rauhoittua.
Mitä lähemmäs rantaa saavuimme, sitä enemmän alkoi näkyä ulkomaalaisia rekisterikilpiä. Yhtäkkiä kaikkialla olikin turisteja, mikä tuntui hassulta, sillä lähes koko reissumme ajan olimme saaneet olla melko rauhassa. Kurkkua alkoi kuristaa, joten emme viipyneet kauaa Nidan keskiaikaisilla markkinoilla ja ihmisvilinässä.
Pysähdyimme kuitenkin rannalle, sillä halusimme molemmat päästä uimaan. Tuulen takia rantavahdit eivät päästäneet meitä kovin pitkälle, ja vaikka tiesimmekin, että se oli omaksi parhaaksemme, meidän teki silti mieli kapinoida rajoitteita vastaan. Kahlasimme pitkälle mereen ja sukelsimme poijurivin väärälle puolelle, pakotimme toisemme maistamaan merivettä ja pelottelimme toisiamme ajatuksella siitä, että joku olisi löytänyt auton avaimet shortsien taskusta ja vienyt kilpurimme. Tuuli yltyi yltymistään, laineet nousivat korkealle, ja välillä kadotimme toisemme aaltoihin. Olisimme halunneet jäädä, mutta iltapäivän puolelle siirtyneet kellonviisarit pakottivat meidät jälleen liikkeelle.
Yritin etsiä rantahiekasta simpukoita tai kauniita kiviä vielä ennen lähtöämme, mutta niitä oli mahdoton kaivaa hienon hiekan seasta. Paahtavassa kuumuudessa päätimme olla luopumatta uimavaatteistamme, joten heitimme vain nopeasti jotain niiden päälle ja lähdimme jatkamaan kohti Kuurin kynnästä.
Olisi hienoa voida sanoa, että koko road tripin ajan tiesimme tarkkaan, mitä teimme ja minne suuntasimme. Tosiasia kuitenkin on, että löysimme Kuurin kynnäälle puolivahingossa. Päätimme vain pysähtyä tienvarteen, jossa oli paljon muitakin autoja parkissa. Ensin luulimme, että kyseessä oli joku pyöräilijöiden tankkauspiste, sillä vettä myytiin ryöstöhintaan muutaman maasturin takakontista, mutta tarkempi tutkailu kuitenkin osoitti meidän olevan oikeassa paikassa. Hieman sivummalta, männikön reunasta löysimme pienen kioskin (, jota luulimme ensin vessaksi), josta pystyi ostamaan kahden euron lipun, jolla pääsi jatkamaan matkaa Kuurin kynnäälle.
Ensin matkaa taitettiin laudoituksen päällä. Seurasimme brittiläistä pariskuntaa, ja me kaikki tunnuimme pohtivan, voisiko matkaa taittaa paljain jaloin. Hiekkaa oli varpaiden välissä ja meriveden kastelemat sandaalit alkoivat hiljalleen hiertää. Kaikkialla oli kaunista, aurinko paistoi ja tuuli lennätti hiekkaa välillä ankarastikin. Juuri, kun paljaat varpaat olivat tottuneet lauta-alustaan, laudoitus loppui ja loppumatka taitettiin hiekassa tarpoen. Hiekka oli todella upottavaa, joten liian pitkäksi aikaa emme voineet jäädä maisemia ihailemaan. Muutamat turistit luovuttiva kesken kaiken, kun jalka ei enää noussutkaan loputtomassa hiekkameressä, ja mekin silmäilimme toisiamme merkitsevästi. Kumpikaan ei uskaltanut sanoa ääneen sitä, mitä toinenkin ajatteli: että pitäisikö kuitenkin kääntyä ja lähteä jatkamaan autolla matkaa.
Loputonta ylämäkeä tarpoessani mietin olevani aavikolla ja saatoin kuulla korppikotkien raakunnan mielessäni…Että jos sinne tuupertuisimme, meitä ei löytäisi kukaan. 
Kun sitten lopulta pääsimme näköalapaikalle, henkemme meinasi salpautua paitsi kiipeämisen myös kauniiden näköalojen takia. Meri siinsi molemmissa suunnissa, ja tuntui virkistävältä nähdä havupuita hiekkameren jälkeen. Yhtäkkiä kaikki tarpominen tuntuikin kaiken vaivan arvoiselta, enkä olisi ollut missään muualla mieluummin. Ajatukset alkoivat harhailla, ja huomasin miettiväni jälleen, miten ajan saisi pysäytettyä.
Turistijoukkioiden ilmaannuttua paikalle, päätimme kuitenkin lähteä takaisin autolle. Askel tuntui alamäkeen yllättävän kevyeltä, ja matka taittui nopeasti. Tuntui hassulta, että hetkeä sitten olimme läähättäneet kuin eläimet matkalla näköalapaikalle.
Näyttääpä kivalta kohteelta. Baltiasta löytyy varmasti useita hienoja matkakohteita. Minkä verran tuolla oli patikointireittejä vai oliko tuo reitti näköalapaikalle ainoa?
Oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Ja kyllä vaan, Baltia on (ainakin mun mielestä) äärettömän kiinnostava ja sieltä löytyy vaikka minkälaisia nähtävyyksiä, kunhan jaksaa nähdä hieman vaivaa.
Tuosta kohdalta, mistä me mentiin, pääsi vain yhtä reittiä näköalapaikalle ja takaisin 🙂