Tapahtui Torronsuolla – Suomen syvimmällä suolla

Hassua, miten joitain asioita oppii arvostamaan vasta aikuisena. Kuten sitä, että pääsee patikoimaan pitkospuita pitkin tai sitä, että suon yllä leijuvan hiljaisuuden rikkoo vain korpin raakunta. Tarvittiin kasvukipuja ja useita vuosia, jotta oppi näkemään, miten hienoja rauhoittumispaikkoja ja mielettömiä maisemia lapsuudenkodin lähiympäristö kätkeekään sisäänsä.

Baltian road trip -postausten väliin halusin tulla kertomaan teille äitienpäiväviikonlopusta, josta vietimme yhden päivän Torronsuon kansallispuistossa Tammelassa. Lähdimme aikaisin liikkeelle, vaikka lämpömittari oli hädin tuskin plussan puolella. Reissuseurana minulla olivat elämäni tärkeimmät naiset eli äitini ja siskoni. Aurinko paistoi koko päivän ja pisamat naamalla tuntuivat lisääntyvän samaa tahtia suolla vietettyjen tuntien kanssa. Auringon kiivetessä yhä ylemmäs, saatoin luopua ensin pipostani ja hieman myöhemmin takistani.

Kevään lämpö onnistuu aina yllättämään pitkän talven jälkeen.

Lähdimme matkaan hurjan varmoina siitä, mitä halusimme ja minne olimme menossa. Emme malttaneet lukea opasteita tai varoituskylttejä, vaan lähdimme matkaan avoimin mielin. Seikkailija-asennetta tarvittiin heti Torroon vievillä pitkospuilla, sillä ne olivat paikoitellen kurjassa kunnossa: joissain kohdin pitkospuut olivat katkenneet kokonaan ja matkaa jatkaakseen joutui loikkimaan jäljellä olevien puunkappaleiden päällä. Osa pitkospuista taas oli irti jommasta kummasta päästä, ja niillä astellessaan sai olla tarkkana, etteivät kengät yhtäkkiä uponneet kosteaan rahkasammaleeseen.

Olin haaveillut näkeväni suolla lempilintujani kurkia, mutta pieneksi pettymykseksi peippospariskunta sekä yksinäinen, mutta sitäkin äänekkäämpi korppi jäivät reissun ainoiksi lintuhavainnoiksi. Muuten suo tuntui vilisevän elämää: hennosti tuoksuvien suopursujen yllä lenteli vuoron perään nokkosperhosia ja tokkuraisen oloisia mehiläisiä, jotka selkeästi tuntuivat olevan hieman eksyksissä. Myös leppäkertut tuntuivat löytäneen tiensä Torronsuolle ja paikoitellen niitä oli jopa niin paljon, että sai kulkea varpaillaan, jotta välttyi liiskaamasta niitä. Huutelinkin aina takana tulijoille varoitushuutoja, jos pitkospuilla näkyi pieniä punamustia ystäviä. Toivoin näkeväni myös sisiliskoja, sillä mielestäni ne ja suomaisemat kuuluvat yhteen. Oikeastaan halusin sitä niin paljon, että loppumatkasta olinkin sitten muka näkevinäni ruskean hännän vilahtavan pitkospuiden alle.

 
Helsingin Sanomat julkaisi juuri samana lauantaipäivänä jutun Torronsuosta. Jännitimme hieman sitä, minkälaisen yleisöryntäyksen se saisi aikaan; muutenkin tuntuu, että monissa luontokohteissa on jo valmiiksi ruuhkaa koronan takia. Onneksemme me ehdimme kuitenkin saada rauhallisen luontokokemuksemme, eikä pitkospuilla ainakaan Torron reitillä ollut ruuhkaa. Ainoa selkeästi suositumpi paikka koko reitillä oli parkkipaikan viereisen lintutornin läheisyydessä, jonne monet lapsiperheet olivat jääneet evästauolle. Myös lintutornissa oli ruuhkaa, ja omaa kiipeämisvuoroaan sai odotella jonkin aikaa. Odottaminen kuitenkin kannatti, sillä tornista aukesi huikeat näkymät suon yli. Oli mielenkiintoista katsella kuljettua reittiä lintuperspektiivistä, vaikka jalkojen alla niiaavat laudat hieman häiritsivätkin keskittymistä.

Meidän ei myöskään aamuvarhaisella saapuessamme tarvinnut stressata parkkipaikasta, mutta takaisin lähtiessä peruutustaitomme laitettiin koetukselle, kun yritimme pujotella täyteen ahdetulla parkkipaikalla. Jos siis suunnitelmissa on suunnata Torronsuolle, kannattaa varsinkin viikonloppuna olla ajoissa liikenteessä.

Reissun suurin oivallus tapahtui kuitenkin jossain suopursuryteikköjen ja kitukasvuisten mäntyjen välimaastossa. Tuntui lohdulliselta yhtäkkiä tajuta, että siinä missä vielä muutamia vuosia sitten olin ehkä hieman häpeillytkin sitä, miten tärkä elementti luonto minulle on, saatoin nyt ylpeänä sanoa, että oman hyvinvointini ja pään nollaamisen takia minun on päästävä metsään tai meren ääreen rauhoittumaan. On kivaa vanheta tarpeeksi, jotta tajuaa, että on ihan okei sanoa ettei ehdi kissanristiäisiin, sillä on suunnitellut viikonlopulle patikkareissun tai että öinen veneretki kiinnostaa jokirantaviinittelyä enemmän.

Innostuin tästä oivalluksesta niin paljon, että kotiin päästyäni aloin tutkia tarjolla olevaa telttavalikoimaa. Ihan vaan siksi, koska päätin, että tänä kesänä teen paljon kivoja juttuja ja nukun mahdollisimman monta yötä liikuteltavassa kesäkodissa!