Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde

Riihimäeltä löytyvä Hatlamminsuo on yksi Kanta-Hämeen arvokkaimmista luontokohteista. Noin 60 hehtaarin kokoiselta suojelualueelta löytyy vajaan 1,5 km pituinen luontopolku, joka etenee suurimmalta osin pitkospuita pitkin luonnontilaisella keidassuolla.

Ajellessani Hatlamminsuolle aloin epäillä, olinko syöttänyt navigaattoriin oikean osoitteen. Matkaa ei ollut enää pitkälti, mutta olin edelleen keskellä asutusaluetta. Tien molemmin puolin oli omakotitaloja, joiden läpi asfaltoitu tie mutkitteli, ja tuntui absurdilta, että jostain lähialueelta löytyisi ainutlaatuinen suoalue. Mieleen nousi alkuvuoden reissu Käräjäkoskelle, joka sekin sijaitsee Riihimäellä. Ehkä luontokohteet sijaitsevat täällä vain todella lähellä asutusta?

Kannatti kuitenkin ajella Hiihtomajantie loppuun (Hiihtomajantie 105), sillä sieltä löytyi Kiskon maja, tilava parkkipaikka, laavu ja uuden näköinen Hatlamminsuosta kertova opaste. Luontopolun lähtöpiste löytyi opastetaulun vasemmalta puolelta kuusikosta. Reitin alku kuljettiin kivikkoisessa ja juurakkoisessa kuusimetsässä. Useamman päivän jatkunut vesisateen ja pakkasöiden vuorottelu oli tehnyt tehtävänsä, ja polun pohja oli paikoitellen todella liukas.

Noin kolmensadan metrin jälkeen saavun varsinaisen suon tai paremminkin rämeen laidalle. Suuret puut väistyvät, ja tilalle tulee pieniä mäntyjä sekä hyvin vetisen näköinen suo. Jo muutaman sadan metrin jälkeen voi todeta, että mikäli pitää pitkospuista, Hatlamminsuo on kiemurtelevine ja leveine pitkospuineen oikea kohde. 1,5 kilometrin pituisella luontopolulla pääsee nimittäin kulkemaan peräti kilometrin verran pitkospuita pitkin.

Vuonna 2018 uusitut pitkokset tuntuivat hyviltä ja vakailta askelten alla. En tiedä, miksei Dodo innostunut niistä yhtä paljon kuin minä, vaan jostain kumman syystä neiti viihtyi paremmin suolla. En tiedä johtuiko se pakkasen kovettamasta pinnasta vai suotyypistä yleensä, mutta ainakaan tällä reissulla mäyrinkäinen ei kastellut kertaakaan tassujaan (tarmokkaista yrityksistä huolimatta). Päinvastoin, se olisi viilettänyt suota pitkin pidemmällekin.

Hatlamminsuo on syntynyt järven umpeenkasvusta, ja alueella on vieläkin jäljellä joitakin vesialueita eli allikoita. Muutamalle allikolle on tehty pitkospuista omat kulkunsa, joiden ääressä pysähdyin hetkeksi ihailemaan avautuvia maisemia. Kosteikot olivat riiteessä, ja uinuva luonto näytti muutenkin jo valmistautuneen talveen. En voinut olla ajattelematta, että mikäli olisin ollut liikkeellä lämpimämpään vuodenaikaan, olisin mieluusti pysähtynyt penkille nauttimaan eväitä.

Hatlamminsuon luonto on hyvin rikas ja sieltä löytyy kymmeniä suokasvillisuustyyppejä. Suo on monipuolinen keidassuo, jossa laiteet ja keskusta erottuvat selvästi.  Toisin kuin voisi ehkä luulla, suo ei kuulu valtakunnallisiin suojeluohjelmiin tai Natura-verkostoon, mutta on maakuntakaavassa ja Riihimäen yleiskaavassa luonnonsuojelulainsäädännön nojalla merkitty suojeltavaksi SL-alueeksi. Hatlamminsuon luonnonsuojelullinen arvo perustuu moniin eri suotyyppeihin, joita on kaikkiaan 40. Pääosa suosta onkin säilynyt lähes luonnontilaisena.

Hatlamminsuon pinta-ala on kaikkiaan noin 60 hehtaaria, josta ojittamatonta aluetta on 47 hehtaaria. Suon luonnontilan säilymiseksi on tärkeää, että vesiolot ja puusto säilyvät ennallaan, joten suolla ei enää tehdä ojitus- tai puunkorjuutoimia.

Hatlamminsuota reunustavat kuusivaltaiset korvet, jotka luovat alueelle oman tunnelmansa. Muuten alueen valtavarpuina ovat kanerva, variksenmarja, juolukka ja suokukka, jotka eivät tietenkään tähän aikaan vuodesta pääse oikeuksiinsa. Vallitsevina kasvillisuustyyppeinä Hatlamminsuolla taas ovat isovarpuräme ja tupasvillaräme, vaikka arvokkaimmat kasvillisuustyypit ovatkin lyhytkorsinevalaikut, allikot ja suon reunoilla olevat mustikka-, ruoho- ja heinäkorvet. Hatlamminsuolta voi myös allikoiden reunoilta ja nevalaikuilta löytää runsaasti valkopiirtoheinää ja leväkköä, jotka molemmat ovat Etelä-Suomessa harvinaisia.

Tämän luettuaan on helppo ymmärtää, miksi juuri Hatlamminsuo on Riihimäen arvokkain luontokohde. Ja tuskinpa sitäkään voi liikaa toistella, että suo kasvistoineen on erityislaatuinen ja ehdottomasti käymisen arvoinen. Ja vaikken kasveista juuri mitään perusta, tuntuu silti siltä, että tänne on tultava uudestaan keväällä, jolloin kasvit ja koko suota ympäröivä luonto pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Lähtiessäni polulle, parkkipaikalla oli useampia autoja. Niinpä automaattisesti pälyilin välillä olkani yli, sillä pelkäsin kameroineni jääväni tientukoksi. Lähellä olevan autotien liikenne kuului suolle yllättävän hyvin, mutta muuten paikka oli todella rauhallinen. Saimme Dodon kanssa kulkea reitin ihan kahdestaan alusta loppuun, emmekä törmänneet muihin kulkijoihin. Se tuntui todelliselta luksukselta, sillä viime aikoina olen kaikissa käymissäni luontokohteissa törmännyt vähintäänkin pienoiseen ruuhkaan – joko parkkipaikalla tai polulla. Tuntui kuin ajassa olisi tehnyt heiton pari vuotta taaksepäin, jolloin (ainakaan vähemmän suosituilla) luontopoluilla harvemmin törmäsi muihin.

Kilometrin pitkospuuosuus on pian talsittu, ja reitti jatkoi takaisin metsään. Kuusikossa kulki jälleen useampia polkuja siellä täällä, mutta onneksi punaiset opasteet neuvoivat suorimman tien takaisin Kiskon majan pihalle.

Vaikka luontopolku olikin lyhyt, toimi se kivana irtiottona palaveriputken välissä keskellä päivää. Kun ajelin Riihimäeltä takaisin kotiin, kirosin mielessäni lähestyvän talven. En lämpötilan, vaan pimeyden takia. Nytkin tuntui, että taistelin Hatlamminsuolla kelloa ja lähestyvää pimeyttä vastaan. Tätä se sitten taas on seuraavat kuukaudet…