luontopolku Pirkanmaa

Pukalan virkistysmetsää kutsutaan Etelä-Suomen Inariksi

Talviretkeily on haastavaa. Aina saa olla taistelemassa kelloa ja pimeyttä vastaan, eikä koskaan oikein etukäteen tiedä, mitä uusissa kohteissa on vastassa: upottavaa mutavelliä, liukasta jäätikköä vai märkää kalliota. Lähdimme eräänä arki-iltapäivänä ajamaan Orivedellä sijaitsevaan Pukalan virkistysmetsään ristiriitaisin fiiliksin. Lukemamme ja näkemämme perusteella tiesimme, että luvassa olisi kauniita maisemia, paljon vesistöä ja hieno siltarakennelma saareen. Toisaalta taas vilkuilimme hermostuneesti kelloa ja mietimme, mahtaisimmeko ehtiä perille ennen pimeää.

Olimme myöhästyneet jo lähdössä. En jotenkin osannut päättää, miten pukeutuisin metsäretkelle. Ottaisinko mukaan toppahanskat vai riittäisivätkö sormikkaat tai vetäisinkö jalkaani vaelluskengät vai tyytyisinkö itsepintaisesti lenkkareihin? Pähkäilimme myös eväiden kanssa. Ruisleivät kuulostivat tylsiltä, joten olisi pitänyt käydä erikseen kaupassa. Päätimme lopulta lähteä reissuun ilman mitään ylimääräistä. Tuntui hassulta ja jotenkin liian kevyeltä kantaa vain kameraa mukana.

Automatka tuntui pitkältä, kuten aina, kun ollaan menossa johonkin uuteen ja entuudestaan tuntemattomaan kohteeseen. Vilkuilin vuoron perään Google Mapsia ja taivaanrantaa, joka alkoi uhkaavasti värjääntyä purppuraiseksi. Ajelimme Tampereen ohi ja vihdoin saavuimme Orivedelle. Reilut sata kilometriä jatkunut asfaltti vaihtui hiekkatieksi, ja samalla alkoi myös ajomatkan jännittävin osuus. Hiekkatie oli todella huonossa kunnossa. Reikiä oli paikoitellen jopa koko tien leveydeltä, ja kieli keskellä suuta yritin pujotella kilpurini kanssa mahdollisimman turvallisesti eteenpäin. Kaikesta kimiräikköstelystä huolimatta rengas upposi muutaman kerran pahasti monttuun ja auto päästi vähintäänkin epäilyttäviä ääniä. No, radiota kovemmalle ja matka jatkui.

Pienten sekoilujen kautta pääsimme vihdoin Roninmaan pysäköintialueelle. Tai näin päättelimme. Navigaattori olisi ohjannut meidät aivan toiseen suuntaan, mutta paikallisten asukkaiden tekemät kieltomerkit ja varsin suorat ohjeet kertoivat, ettei navigaattoriin kannattanut luottaa. Niinpä jatkoimme eteenpäin, vaikka navigaattori käski aina vaan vaativammalla äänellä tekemään u-käännöksen heti kun mahdollista. Päädyimme lopulta jonnekin, luultavasti juuri Roninmaan parkkipaikalle.

Lähdimme kävelemään reittiä, joka ohjasi laavulle. Toivoin mielessäni, että ehtisimme valoisan aikaan paikkaan, jossa sijaitsi kaunis saari ja hauskan näköinen silta (Instagram-taustatyö oli taas tehty).  En ehtinyt talsia montaakaan sataa metriä, kun mäyrinkäinen kiskaisi minut polulta mutaliejuun, jonne upposin nilkkojani myöten. Vaelluskengät pitivät kyllä hyvin kosteutta, mutta muta valui kengänsuusta sisälle… Pian tämän jälkeen meitä tuli vastaan pari virolaista retkeilijää. Heidän ilmeestään päätellen äänekäs kiroiluni sekä uhkaukset siitä, miten upotan Dodon seuraavaan suonsilmäkkeeseen olivat kaikuneet metsässä hieman pidemmällekin… Tervehdin heitä kuitenkin pikaisesti ennen kuin painoin katseen nolona alas.

Muutaman sadan metrin jälkeen päädyimme järvenrantaan. Mies oli varma, että nyt oltiin lähellä saarta, mutta itse en jaksanut enää olla kovin optimistinen. Toinen jalka oli ihan jäässä ja mieli mustaakin mustempi. Kihisin kiukusta, eikä rennosta retkeilystä ollut tietoakaan. Mies antoi minun kiukuta, mutta johdatti meitä koko ajan eteenpäin. Ja pian edessämme olikin laavupaikka, jonka takana aukesi pieni saari. Kiiruhdin äkkiä kuvailemaan, samalla kun mies jäi sytyttelemään nuotiota – ilman tulitikkuja tai muita apuvälineitä. Olen aina ihaillut hänen taitoaan saada tuli syttymään ”tyhjästä”. Tai no, ei aivan, sillä edellisten retkeilijöiden jäljiltä tulipaikassa oli pieni hiillos.

Kun ihastuttava minisaari oli kierretty, palasin laavulle kuivattamaan kenkää ja sukkaa. Onneksi paikalla ei ollut muita, sillä oksannokassa keikkuva kenkä olisi saattanut herättää kysymyksiä. Kun nuotiolla paistuivat normaalisti makkarat, niin meillä käristyivät jalkineet… Kun sukka ja kenkä oltiin saatu kuiviksi, pääsimme vihdoin aloittamaan varsinaisen patikoinnin.

Pukalan virkistysmetsän rengasreiteillä patikoidaan seitsemän veden äärellä

Pukalan virkistysmetsä on kooltaan 12 neliökilometriä, ja metsässä risteilee yhteensä 17 kilometriä merkittyjä retkeilypolkuja. Alue on paikoin mäkistä ja pienten metsälampien täplittämää, mikä tekee maastosta mielenkiintoisen vaihtelevan. Alueelta löytyy kaksi rengasreittiä, eteläinen ja pohjoinen. Pohjoisen rengasreitin pituus on 6,5 kilometriä ja eteläisen 6 kilometriä. Lisäksi rengasreitit yhdistävän polun pituus on muutama sata metriä, joten jos aikaa on, rengasreitit voi myös yhdistää.

Olimme päättäneet kiertää eteläisen reitin, joka kulkee Majalahti-Pukala-Iililammi-Iso-Musturi-Neejärvi-Majalahti -reittiä pitkin. Reitti seurailee Etelä-Suomen Inariksikin nimitetyn syvän ja kirkasvetisen Pukalajärven rantoja. Se on helppokulkuinen ja kiemurtelee kivasti niin metsän keskellä kuin järveen tippuvilla suorilla kallioilla. Kallio-osuuden voi myös halutessaan sivuuttaa kokonaan ja kulkea tasaista polkua.

Suomen luonnonsuojeluliitto valitsi Pukalajärven alueen yhdeksi Suomen 100 luontohelmeä -kohteeksi. Syvä ja kirkasvetinen järvi muistuttaa kallioisine rantoineen Inarijärven komeita rantamaisemia ja on varmasti yksi Pirkanmaan kauneimpia paikkoja.

Kukaan tuskin yllättyy, kun kerron, että itse olin intopiukeena kurkistelemassa mitä mahtavampia järvinäköaloja. Näköjään tällainen saaristolaislapsikin on oppinut pitämään järvimaisemista. Ei kai sillä niin väliä ole, kunhan on jonkinlaista vettä näköpiirissä. Ja kuten aina, vedellä oli myös tällä kertaa rauhoittava vaikutus. Vaikka alkureissu olikin ollut täynnä epäonnea ja sekoilua, olo tyyntyi heti pienen kävelyn ja maisemien ihailun ansiosta.

Lopulta pimeys saavutti meidät, ja viimeiset kilometrit suunnistimme otsalamppujen valossa. Paikoitellen se oli hieman haastavaa, mutta toisaalta juttelimme mieheni kanssa, että emme edes muista, milloin olisimme viimeksi retkeilleet oikeasti pimeässä. Kivaa vaihtelua normaaliin siis.

Autolle saavuttaessa olo oli paitsi rentoutunut myös innostunut. Tänne pitäisi päästä pian uudelleen! Sillä Pukalan virkistysmetsä on upea, siitä ei pääse mihinkään. Kotimatkalla suunnittelimme jo telttaretkeä ja pidempää, molemmat rengasreitit yhdistävää patikkaa Pukalaan. Jostain kumman syystä kotimatka (, joka meni pitkälti haaveillessa ja tulevia reissuja suunnitellessa) ei tuntunut lainkaan yhtä pitkältä kuin menomatka.

(4) Kommentit

  1. Loppu hyvin, kaikki hyvin! 🙂

    Tuo on muuten täysin totta, että talviretkeilyssä valoisuus tai oikeastaan sen puuttuminen tuo toden totta omat haasteensa. Itsekin on tullut viime päivinä kiiruhdettua aika paljonkin kelloa vastaan, vaihtelevin tuloksin…

    Järvi tosiaan näyttää varsin kirkasvetiseltä ja monessa kuvassa on myös oikein kauniita heijastuksia!

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Niinpä 😀 Ja pitäisi vaan osata (tai töiden takia lähinnä malttaa) lähteä matkaan jo heti aamusta, ettei tarvitsisi ihan tuollaista kilpajuoksua käydä pimeyttä vastaan… Oma vika – kuten yleensä 😀

  2. Oli kiva lukea reissustanne.
    Tuo on varmasti sellainen paikka mihin itsekin voisin mielelläni mennä retkeilemään. Sopivan pituisia nuo reititkin.

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Kiitos Katri 🙂 Ja tuo on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *