Huippujen kierros Kolin kansallispuistossa

Koli, suomalaisten oma Olympos-vuori! Mystisen kauniin Kolin tarinan alkupisteen voi sijoittaa noin kahden miljardin vuoden päähän, jolloin mannerlaatat työntyivät vastakkain ja synnyttivät Karelidien vuorijonon. Vaikka jääkausi ja vuodet sen jälkeen ovat silottaneet vuoret vaaroiksi, on Kolin korkeimmilta huipuilta edelleen majesteetillisen komeat näkymät.

Kansallispuiston värikkääseen historiaan sisältyy paljon muutakin kuin karelianismia ja kaskenpolttoa, ja Suomen muinaisukosta kiinnostuneelle Koli onkin oikea aarreaitta jumalineen, palvontamenoineen ja uhrilahjoineen. Vielä vain kolmesataa vuotta sitten Koli oli pelkkä pyhä vuori, jonne ei noin vain mentykään, sillä Kolia ja siellä asustelevia mahtavia henkiä todella pelättiin. Mikäli ne onnistui suututtamaan, saattoi rangaistuksena esimerkiksi olla ikuinen huono onni metsästyksessä tai rakkauselämässä.

Tälläkin uhalla päätimme viime viikonloppuna lähteä sekalaisen seurakuntamme (reissussa oli siis meidän kahden lisäksi myös muita sukulaisia, kuten kuvista voitte päätellä) kanssa tutkimaan, millaisia paikkoja monien hehkuttama Kolin kansallispuisto ja sen tunnetuin reitti, Huippujen kierros, oikein ovat. Odotukset olivat korkealla, sillä netti suorastaan pursuaa ylistyssanoja pohjoiskarjalaisista kansallismaisemista.

Parhaille paikoille pienellä vaivalla

Kolilla risteilee paljon luontopolkuja, joista monien lähtöpiste löytyy Luontokeskus Ukon pihalta. Me jätimme auton Ukon alapuolelle, mäessä sijaitsevalle maksuttomalle parkkipaikalle, josta pääsee lyhyen kävelyn jälkeen maisemahissillä suoraan yläpihalle. Toki löytyy myös porrasvaihtoehto, mutta hissiajelu tuntui sen verran helpolta, että olihan tilaisuuteen tartuttava (tässä vaiheessa luulin, että Kolin huiput vaativat hirveästi kiipeämistä, joten siksikin jalkojen säästely tuntui hyvältä idealta). On meillä toki Turussakin funikulaari, mutta olihan se nyt harvinaista herkkua päästä toimivan vehkeen kyytiin! Turun funikulaari kun on surullisen usein varikolla milloin minkäkin vian takia…

1,4 kilometrin pituinen Huippujen kierros lähtee sulan maan aikaan nousemaan pitkiä rappusia suoraan Ukko-Kolille luontokeskuksen edestä. Rappusissa ei kuitenkaan ole talvikunnossapitoa ja jäätyneine lumikokkareineen ne näyttivät niin hurjilta, ettemme edes yrittäneet nousta niitä ylös. Kävin luontokeskuksessa kysymässä vaihtoehtoista reittiä, ja sieltä meidät ohjeistettiin kiertoreitille, joka lähtee keskuksen takaa. Kyseisellä reitillä ei ole portaita lainkaan, mutta kiipeämään sielläkin pääsee.

Kiersimme oppaan ohjeiden mukaisesti Huippujen kierroksen vastapäivään ja käännyimme ensimmäisestä risteyksestä kohti Akka-Kolia. Lumi peitti alleen metsän yksityiskohdat saaden kaiken näyttämään pehmeältä hattaralta. Kuitenkin heti, jos uskaltautui kurkistelemaan lumen peittämien kuusien taa, uteliaalle tarjoiltiin mielettömät maisemat. Sellaiset, joita toisaalta teki mieli jäädä tuijottamaan pidemmäksikin aikaa, mutta toisaalta saivat janoamaan lisää. Seikkailimme siellä täällä kuin pienet lapset poistuen pääpolulta ja etsien kilpaa aina vaan upeampia näköaloja. Ja niitähän Kolilla riitti! Akka-Koli oli omaan silmään hieman epämääräinen kallioalue, jonka korkein huippu löytyi kuitenkin helposti. Huipulla on ehkä hieman yllättäen täysin tyyntä. Aurinko paistoi pehmittäen lumen päällimmäisen kerroksen, linnut lauloivat ja kevät tuntui olevan aivan kulman takana. Riisuimme toppatakkimme, ihailimme maisemia ja nautimme elämästä. Ihastelimme huipulta avautuvia, Kolin vähemmän tunnettuja mantereisia kasvoja ja pienempien järvien pilkkomaa maisemanäkymää. Olo on etuoikeutettu, kun kerrankin pääsemme kesken arkipäivän ulkoilemaan kaikessa rauhassa. Ennen seuraavaa siirtymää teki vielä mieli istahtaa Akka-Kolilla sijaitsevan ulkoilmakappelin luo, johon aurinko paistoi erityisen kirkkaasti. Harmittelimme, että aamun kiireessä olemme lähteneet liikkeelle ilman retkieväitä, sillä lämmin kaakao olisi kruunannut kokemuksen.

Akka-Kolin jälkeen harhauduimme hetkeksi reitiltä. Emme kääntyneet Paha-Kolin kyltin kohdalta vasemmalle, sillä polku näytti varsin upottavalta ja vaikeakulkuiselta. Jatkoimme sen sijaan tietä eteenpäin, mutta muutaman kilometrin jälkeen tajusimme, ettemme pääsisi sitä kautta Paha-Kolille ja jouduimme kääntymään takaisin. Pieni ekstralenkki ei kuitenkaan haitannut, päinvastoin. Oli kiva saada muuten niin lyhyeen reittiin hieman lisäpituutta, ja lisäksi onnistuimme harharetkellämme bongaamaan kuusen latvasta suloisen varpuspöllön, joka viihdytti meitä hetken tarmokkaalla soidinvihellyksellään.

Siinä, missä Akka-Kolilla oli keväistä, Paha-Koli palautti meidät maanpinnalle iskemällä jäätävällä viimalla vasten kasvoja. Liukastelimme jyrkkää mäkeä ylöspäin, ja viimeiset metrit etenin suosiolla konttaamalla. Nastoista huolimatta tuntui, etteivät kengät enää pitäneet ollenkaan ja olin koko ajan vaarassa kaatua. Haastava nousu kuitenkin palkittiin, eikä Paha-Kolin huipulla jää epäselväksi, miksi Kolin maisemia hehkutetaan kaikkialla vuodesta toiseen. Maisemat tuntuvat jatkuvan silmän kantamattomiin, eikä niistä meinaa saada katsettaan irti. Tuntuu hassulta, että näihin aivan samoihin näkymiin ihastuivat aikoinaan sellaiset suurmiehet kuin Eero Järnefelt, Juhani Aho ja Jean Sibelius.

Paha-Kolilta matka jatkuu pyllymäkeä alas. Se tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta, ja onneksi Dodo kipitti (kerrankin) reippaana perässä. Alhaalla jäimme hetkeksi juttelemaan joensuulaisen pariskunnan kanssa, joihin olimme aiemmin törmänneet Akka-Kolilla. He kertoivat menneensä Kolilla naimisiin pari vuotta sitten, ja että heidän hääkuvastaan tuli niin upea, että sukulaiset epäilivät sitä photoshopatuksi. Ymmärrän sukulaisten epäilyn, sillä Kolin maisemia on lähes mahdoton käsittää, ellei niitä pääse itse kokemaan.

Huippujen kierroksen viimeinen kohde on legendaarinen Ukko-Koli, jolta avautuvan kansallismaiseman on varmasti nähnyt lähes jokainen suomalainen. Jos ei ihan omin silmin, niin ainakin kuvissa tai maalauksissa. Kiihdytimme tahtiamme, mikä kostautui lähes välittömästi harha-askelina polulta. Uppoan useamman kerran reittä myöten hankeen ja muutaman kerran joudun pyytämään mieheltäni apua, jotta pääsen jatkamaan matkaa. Kun vihdoin saavumme Ukko-Kolille, olo on kuin voittajalla. Voittajafiilis vaihtuu kuitenkin nopeasti harmitukseen, joka johtuu väkimäärästä (ja metelistä) ympärillämme. Tähän asti olemme saaneet olla ja kuvata melko rauhassa, mutta Ukko-Kolilla on ruuhkaa. Jouduimme odottamaan omaa kuvausvuoroamme melko pitkään, sillä kenelläkään ei tuntunut olevan kiire. Huipulla otettiin niin perhepotretteja kuin lavastetumpiakin kuvia vaihtovaatteineen ja muine rekvisiittoineen. En tiedä, johtuuko se ruuhkasta vai seuraavien kuvaajien aiheuttamasta painostuksesta, mutta minulle Ukko-Koli jäi ehkä hieman muiden huippujen peittoon. Paha-Koli, jossa saimme olla ihan oman porukkamme kesken ja nauttia maisemista täydessä hiljaisuudessa, oli itselleni kaikkein mieluisin.

Hiljentymistä, tuomioita ja palvontaa – Kolin huipuilla on oma värikäs historiansa

Tarinoiden mukaan Kolilla on ollut useita käräjä-, uhri- ja palvontapaikkoja ja siellä uskottiin olleen myös vahvoja henkiolentoja. Kolin pohjoisrinteessä on niin sanottu uhrihalkeama tai -rako, josta on 1800-luvun alkupuolelta lähtien löydetty kolikoita. Uhrirako on yhä olemassa ja se löytyy Break Sokos Hotel Kolin pohjoisnurkilta. Yhä edelleen siihen pitäisi heittää kolikko, etteivät Kolin henget suuttuisi ja kostaisi. Meidän taskuistamme ei kuitenkaan löytynyt ainuttakaan kolikkoa, joten riskillä mentiin…

Kolin jokaisella huipulla on ollut aikoinaan oma käyttötarkoituksensa ja värikäs historiansa. Ukko-Kolin huipulla pystyi lähestymään Ukko-ylijumalaa, ja ihmisiä matkusti tarinoiden mukaan jopa Liperistä asti uhraamaan ja pyytämään Ukolta apua ongelmiinsa. Ukko-Kolin vierestä löytyy myös Karhunpään muotoinen kivi, jolla on ilmeisesti harjoitettu jonkinlaisia karhunpalvontaan liittyviä menoja. Karhua pidettiin aikoinaan niin pyhänä eläimenä, ettei sen nimeä saanut lausua ääneen! Tästä johtuen jouduttiin keksimään erilaisia synonyymeja, joista osa (esim. kontio, mesikämmen ja otso) on edelleen käytössä.

Karhusta on käytetty myös mustarinta-nimitystä, ja samaisella nimellä Koliakin on aikoinaan kutsuttu.

Akka-Kolin epäillään saaneen nimensä Ukon puolison eli Akan mukaan. En löytänyt paikasta juurikaan tietoa, ja ilmeisesti sen historia onkin pitkälti pimeän peitossa. Nykyään Akka-Kolin yhteydessä sijaitsevat Hiljaisuuden temppeli, kelopuinen risti ja Kolin kvartsiittikivilaatoista rakennettu alttari. Temppeli on nykyään suosittu vihkipaikka, ja kieltämättä siellä on omanlaisensa tunnelma vielä tänäkin päivänä.

Siinä, missä Akka-Kolin historia on jäänyt pimentoon, Paha-Koli hurjine tarinoineen on huomattavasti tunnetumpi. Paha-Kolin viereistä kalliotasannetta kutsutaan Käräjäkallioksi, sillä nimeen liittyy tarina, jonka mukaan kalliolla olisi pidetty aikoinaan heimokäräjiä ja tuomioistuimia: kookkaimmalla kivellä istui päällikkö tai kylänvanhin ja ympäröivillä kehäkivillä taas istuivat lautamiehet. Pahimpien rikollisten kohtaloista eivät kuitenkaan määränneet maalliset olennot, vaan Kolin jumalat ja henget. Rikoksesta tuomitulle laitettiin selän taakse keppi, jonka tarkoitus oli ilmeisesti parantaa syytetyn selviämismahdollisuuksia: heinäseiväs pujotettiin selän puolelle, hihasta hihaan ikään kuin siiviksi. Tämän jälkeen epäilty potkaistiin jyrkänteeltä alas. Jos tiputettu henkilö lensi, oli hän syytön jos taas ei, hän oli syyllinen – ja tippui näin ”oikeutetusti” kuolemaansa.

Kolin mystinen ja osittain jopa eläimellinenkin meno tuli käännekohtaan 1750-luvulla, kun rovasti Korpi-Jaakko Stenius joukkoineen hyökkäsi paikalle. He hajottivat tietäjien majat ja käräjäkivet sekä asettivat kivet ristin muotoon. Tästä alkoi Kolin muinaisen pyhyyden alamäki ja nopeahko vaipuminen unholaan.

Talvinen Koli – uhka vai mahdollisuus?

Kolin huippujen kierros ei ole pituudella pilattu, mutta tarjoilee sitäkin kauniimmat maisemat. On jotenkin virkistävää kaikkien rämpimistä vaatineiden kohteiden jälkeen, että parhaille paikoille pääsee pienellä vaivalla. Vaikka alkuun olinkin hieman skeptinen ja pelkäsin, että kaikki Koliin liittyvä hypetys olisi hieman liioiteltua, niin pakko myöntää, että siirryin varsin nopeasti fanityttöjen joukkoon. Olen sitä mieltä, että Kolin kansallispuisto ja Ukko-Koli kuuluvat kohteisiin, jotka jokaisen suomalaisen on nähtävä kerran elämässä.

Entä minkälainen Koli oli talviretkikohteena? Vaikka Huippujen kierros ei kuulukaan kunnossapidettäviin talvireitteihin, se oli hyvin tamppautunut ja kuljettavissa vielä maaliskuussakin ihan tavallisilla (nasta)kengillä. Kevätaurinko oli jo sen verran tehokasta, että se sulatti pintalumen varsin nopeasti tehden poluista äkkiä sohjoisia ja liukkaita. Myös ylä- ja alamäet olivat todella liukkaita, ja jyrkimmissä mäissä laskinkin suosiolla pyllymäkeä, sillä en jossain kohtaa enää jaksanut roikkua puiden oksissa ja etsiä epätoivoisesti pitävää jalansijaa. Muutenkin liukkailla kallioilla ja jyrkänteillä pitää noudattaa erityistä varovaisuutta: aina ei nimittäin näe tai hahmota, milloin lumen alla on vielä kalliota ja milloin taas on kyse niin sanotusta lumilipasta, joka saattaa pahimmassa tapauksessa pettää alta hetkenä minä hyvänsä.

Kolin huiput ja niiden näköalapaikat ovat usein hyvin vaikeakulkuisia ja liukkaita avokallioita. Näköalapaikoilta ei myöskään löydy näköalatasanteita, vaan ne ovat oikeita luonnonnähtävyyksiä, joissa tulee aina liikkua varovaisuutta noudattaen.

Kaikesta edellä mainitusta ”pelottelusta” huolimatta suosittelen ehdottomasti suuntaamaan Kolille myös talviaikaan. Kevätaurinko tekee ihmeitä luonnolle ja mielelle, ja kun se yhdistetään majesteettisiin vaaramaisemiin, ollaan jo aika lähellä täydellistä. Haluaisin kuitenkin ehdottomasti kokea Kolin myös kesällä, jotta näkisin, mitä kaikkea lumi nyt peitti alleen.