luontopolku talviretkeily Uusimaa

Nurmijärven Nukarinkoski on helppo päiväretkikohde

Nurmijärven pohjoisosassa sijaitseva Nukarinkoski on paitsi vaikuttava luonnonnähtävyys myös Vantaanjoen pisin koskijakso. Viehättävä koskialue on todella helppo päiväretkikohde kaikenikäisille: alueella kiertää leppoisa kävelyreitti, joka mutkittelee yhtä matkaa joen kanssa. Sen varrelta löytyy myös laavu.

Sain Nurmijärven Myllykoskea käsittelevään postaukseen vinkin käydä tutustumassa myös reilun kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Nukarinkoskeen. Tuumasta toimeen ja aurinkoisena lauantai-iltapäivänä auton nokka kohti Nukarin maaseutumaisemia. Ei tarvinnut olla meedio ennustaakseen, että liikkeellä oli paljon muitakin. Paikan päällä saimme tietää, että Nukarinkoskella on kaksi parkkipaikkaa. Me ajoimme sille, mikä tulee Google Mapsissa vastaan, kun kirjoittaa ”Nukarinkosken parkkipaikka”. Emme löytäneet kummankaan parkkipaikan virallista osoitetta, vaikka kuinka koetimme googletella. Parkkipaikka, jolle päädyimme, sijaitsee peltojen välissä, kosken yläpuolella. Sinne mahtuu noin kymmenen autoa, mutta kuten etukäteen arvelinkin, paikalla oli ruuhkaa ja osa autoilijoista oli tehnyt vähintäänkin mielenkiintoisia parkkiratkaisuja.

Matkamme ei alkanut kummoisesti, sillä parkkipaikalta lähtevä alamäki on umpijäässä, emmekä meinanneet millään löytää jalansijaa joka puolelle tempovien koirien kanssa. Ehdin jo kirota koko paikan sekä ikuisen huonon tuurini, sillä pelkäsin, että reissu tyssäisi heti alkuunsa. Olimme alamäessä kirjaimellisesti jumissa. Mihinkään suuntaan liikahtaminen ei tuntunut hyvältä idealta, ja jollei jään päällä olisi ollut vesikerrosta, olisimme varmaan heittäytyneet laskemaan pyllymäkeä. Pääsimme kuitenkin joten kuten kipuamaan takaisin lähtöruutuun, josta lähdimme kiertämään Nukarinkoskea toiseen suuntaan.

Emme päässeet montaakaan metriä uuteen suuntaan, kun törmäsimme kapeisiin puurappusiin, jotka olivat jäässä. Lisäksi porukkaa tuli ja meni, emmekä oikein ehtineet asettua kolmen koiran kanssa mihinkään väliin. Osa retkeilijöistä käy toteamassa portaat mahdottomiksi ja lähtee takaisin autolle, osa taas laskettelee uhkarohkeasti alas portaiden kaiteissa roikkuen. Me emme haluaisi tehdä kumpaakaan, ja joudummekin hetken aikaa hakemaan sopivinta reittiä alas. Lopulta se kuitenkin löytyy portaiden viereisestä mäestä, joka sekin on jäässä, mutta jossa sentään on jonkin verran juuria, joiden toivomme hidastavan liukastelua. Koirat eivät oikein tiedä, saavatko ne liikkua vai eivät, sillä toistelemme lähes maanisesti ”Odota, paikka! Älä liiku” -käskylitaniaa. Muutaman metrin laskeutuminen tuntuu ikuisuudelta, emmekä kumpikaan muista hengittää. Naamat punaisina roikumme pensaissa ja portaiden kaiteissa yrittäessämme selviytyä laskusta kunnialla.

Kun sitten vihdoin pääsemme alas, matka jatkuu pitkospuille, joissa niissäkin oli kuolemanvaara läsnä. Yksikin harha-askel lumen ja jään peittämiltä pitkoksilta olisi mitä luultavimmin tarkoittanut (ainakin jonkinlaista) pulahdusta. Niin märältä ja upottavalta maa lankkujen ulkopuolella näyttää.

Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen… Jossain vaiheessa en enää jaksa laskea, montako kertaa meinaan kaatua liukkaalle polulle. Monta joen mutkaa ja luonnon yksityiskohtaa menee varmasti ohi, kun tuijotan maisemien sijaan jalkojani ja mietin, että mikäköhän järki oli taas lähteä liukastelemaan näin kauas kotoa. Mietin myös ristiriitoja, joita kevättalven retkeily on pullollaan: aurinko paistaa, linnut laulavat, polttava halu päästä nauttimaan ulkoilmasta. Toisaalta myös jäätä, liukkautta, pelkoa ja epävarmuutta sekä muutama harmaa hius ja palanut pinna. Ja vaikka sitä kuinka vannoo kiukuspäissään, ettei varmasti retkeile ennen kesää, niin kuitenkin mieli alkaa seikkailla heti kotiin päästyä ja mielessä on monta retki-ideaa ja reittiä ennen seuraavaa viikonloppua.

Pian saavumme Nukarinkosken laavulle, josta kuuluu iloinen puheensorina. Paikalla on paljon porukkaa, ja makkara tuoksuu pitkälle. Dodon askel kevenee kummasti, kun se tajuaa että retkeilijöillä on herkkuja tarjolla. Emme kuitenkaan kehtaa tunkea laavulle koirien kanssa, joten jatkamme suosiolla matkaa. Puissa ei ole vielä ole silmuja, mutta aurinko sentään jo vähän lämmittää. Tasaisin väliajoin meitä vastaan tulee muitakin ulkoilijoita, suurin osa lasten tai koiran kanssa. Hypimme kinoksiin antaaksemme tietä ja kiroamme, kun koirat ehtivät napsia kaikki syötävät roskat maasta. Ahneen labradorin kitusiin uppoaa milloin pullaa, milloin taas leipää ja voimme vain toivoa, että kyseessä on jonkun suloisen vanhuksen sorsien ruokintaan tarkoitetut käntyt, eivätkä suinkaan myrkytetyt yllätykset.

Nousemme koskelta ylös toiselle parkkipaikalle. Tämä on kahdesta parkkipaikasta suositumpi, ja paikalla on tungokseen asti autoja. Parkkipaikan vieressä on pari pöytäryhmää, mutta emme jää autotien ja sillan kupeeseen istuskelemaan. Emme ole enää ihan varmoja, olemmeko reitillä, mutta jatkamme matkaamme autotietä pitkin läheiselle asutusalueelle.

Muistan lukeneeni, että Nukarinkosken rannoilla on aikoinaan toiminut Raalan kartanon omistama saha ja mylly. Raalan kartanon rouva Matilda Adlercreutz perusti Nurmijärven ensimmäisen kansakoulun kosken länsirannalle. Vuonna 1873 perustettu kansakoulu toimii nykyään koulumuseona. Ohitamme koulun, jatkamme liukastelua ja vesilätäköiden seassa pujotellessamme toivomme, ettei tiellä liikkuisi autoja. Toive on turha, sillä saamme säännöllisesti väistellä autoja ja loskasadetta. Pariin kertaan ehdimme jo miettiä, olisiko sittenkin järkevämpää tehdä täyskäännös. Onneksi autotieosuus on kuitenkin melko lyhyt, ja pian pääsemme pujahtamaan takaisin koskelle.

Vihdoin alkaa näyttää paremmalta. Löydämme kosken ylittävät puusillat, joiden kohdilla kuohut ovat suurimmillaan. Pauhu on voimakas ja peittää puheen helposti alleen. Sielu ja mieli lepäävät kuohuja katsellessa, ja yhtäkkiä sitä taas tajuaa, miten hienoon paikkaan onkaan löytänyt ja saa hyvän muistutuksen siitä, miksi tätä oikein tekee. On etuoikeus päästä kokemaan ja näkemään näitä kauniita maisemia.

Ja juuri, kun alamme päästä kärryille siitä, missä Nukarinkoskessa on oikein kyse, saavumme takaisin lähtöpisteeseen. Hetken mietin, pitäisikö vetää lenkki uusiksi, mutta alun jäiset rappuset ja jäämäet eivät houkuttele. Sen sijaan Nukarinkoski on alkanut kiinnostaa, ja sovimmekin kaverini kanssa, että kunhan kesä taas saapuu, teemme mekin paluun. Maltan tuskin odottaa, että pääsen näkemään paikan kaikessa vehreydessään ja runsaudessaan!

(6) Kommentit

  1. Näistä Nurmijärven koskista minäkin olen lukenut – ja jopa harkinnut, että pitäisiköhän niitä käydä katsomassa. Mutta eipähän ole vielä tunnut lähdettyä? Ehkä joskus keväämmällä, olisivatkohan kosket silloin näyttävimmillään?

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Joo, uskon että kevät tai kesä on paras aika vierailla Nukarinkoskella 🙂 Katselin kuvia, ja kesällä paikka tuntuu olevan kunnon viidakko! 😀

  2. Eiks tän pitänyt olla helppo päiväretkikohde, mutta oli vähän haasteitakin edetä, kun oli niin liukasta 😉

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Heh, arvasin että joku tarkkasilmäinen tähän tarttuu 😉 Ehkä tarkoitin helppoudella saavutettavuutta, lyhyttä lenkkiä ja mielenkiintoista reittiä (, joka ehkä jaksaisi kiinnostaa myös perheen pienimpiä) – talviretkeily kaikkine haasteineen on sitten toinen juttu 😀

  3. Voihan jäiset rappuset! Tää on kyllä haastavaa aikaa retkeillä, tulispa jo kunnon kevät ja sulattais lumet pois. Alkais jo riittämään! 😀 Ihanaa, ku pian pääsee kunnolla taas retkeilemään! 🙂 Onneks reitti osoittautui lopulta kuitenkin kivaksi kaikista alku haasteista huolimatta.

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      No niinpä! 😀 Kunnon kevättä odotellaan täälläkin… Hieman elättelin toiveita, että Etelä-Suomesta olisi sulanut kaikki lumi pois sillä aikaa, kun olemme lomalla. Mutta taitaa olla turha toivo 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *