Lunniretki Färsaarilla säätä uhmaten

Päivä alkoi huonosti. Saimme Elinan kanssa sähköpostiin tiedon, että lunniretkemme Mykinesin saarelle oli peruttu huonon sään takia. Elättelimme vielä toiveita, että pääsisimme sinne jollain toisella keinolla, mutta vuokraemäntä sanoi, ettei toivoa olisi: tuuli oli myrskylukemissa, joten saarireissusta olisi turha haaveilla. Pettymys oli suuri, sillä lunnit olivat meille molemmille se juttu Färsaarilla.

Emme antaneet vuokraemännän sanojen lannistaa, vaan lähdimme pakonomaisesti etsimään vaihtoehtoja. Oli oltava joku keino päästä saarelle. Halusimme niin palavasti päästä näkemään ja kuvaamaan lunneja, ettei järjellä ollut mitään sijaa touhuissamme. Googlettelimme ja teimme sormet sauhuten hirmuista taustatyötä etsiessämme vaihtoehtoja lunnien näkemiselle. Ja pian löysimmekin veneen, jonka kyydissä pääsisimme ihailemaan lintuja mereltä. Ei aivan sitä, mitä olimme alun perin suunnitelleet, mutta pääsisimme kuitenkin yhdistämään sekä meren että lunnit.

Heti alkuun todettakoon, että oli äärettömän typerä päätös lähteä uhmaamaan luontoa. Ehkä vielä jossain sisä-Suomessa voikin lähteä myrskysäällä ihmettelemään ja pällistelemään raivoavaa luontoa, mutta Färsaarilla homma on ihan toinen – ja tulimme huomaamaan sen päivän aikana.

Olimme ajoissa Tórshavnissa. Kävelimme pientä satamaa edestakaisin, mutta yksikään vene ei näyttänyt siltä, että se olisi lähdössä minnekään. Kello tuntui loikkivan hurjaa vauhtia eteenpäin, ja hieman epäuskoisina katselimme ympärillemme. Juuri kun Elina alkoi kaivaa puhelimestaan varausvahvistusta, viereisestä veneestä nousi mies leveä hymy kasvoillaan ja alkoi huitoa meille: ”Tekö halusitte nähdä lunneja?”

Astuessamme laivaan, Flosi piti meille nopean koulutuksen, jossa käytiin tärkeimpiä turvallisuusasioita läpi: mitä tehdään, jos joku tippuu mereen tai vene hajoaa ja kuinka meidän tulisi toimia, mikäli Flosi menettää tajunnan tai saa sairaskohtauksen… Noin kolmen minuutin koulutus oli äkkiä ohi, ja jännittynein tunnelmin lähdimme liikkeelle.

Satama-alueella kaikki oli vielä hyvin. Meri näytti tyyneltä ja ihmettelimme ääneen, miksi aamuinen reissumme oli mahdettu perua. Aamun lumi- ja räntäsade oli vielä kirkkaana mielessä, mutta emme silti täysin ymmärtäneet perumisen syytä. Säähän oli nyt taas ihan hyvä.  Mutta eipä ollut kauaa. Heti satama-alueelta päästyämme aallokko tuntui kasvavan silmissä. Vene keikkui niin, että välillä ikkunoista ei näkynyt kuin taivasta, välillä taas pelkkää merta. Teekuppiemme sisältö oli lentänyt jo ensimmäisten aaltojen aikana pitkin venettä, ja nyt puristimme kaksin käsin kuppeja, etteivät ne lentäisi seuraavassa keikautuksessa.

Jossain vaiheessa tajusimme, ettei vene suoristunut enää ollenkaan, vaan jäi keikkumaan toinen sivu alhaalla. Flosi huomasi huolestuneet ilmeemme ja kiiruhti selittämään, että tämä kaikki oli tarkoituksellista ja hallittua: ”Aallot eivät pääse iskemään niin kovaa, kun kantataan toinen puoli alhaalla”.

Nolsoyn saari lähestyi. Flosi hiljensi vauhtia ja kehotti meitä siirtymään kannelle. ”Sieltä on paljon parempi kuvata lunneja!” Emme epäilleet sitä hetkeäkään, mutta todennäköisyys tippua mereen kasvaisi samalla huomattavasti. Päätimme kuitenkin noudattaa Flosin neuvoa ja siirryimme veneen takaosaan. Tarjolla olisi ollut muutama kiikkerä puutarhatuoli, mutta emme jostain kumman syystä lähteneet kiipeämään niille. Aallot hakkasivat veneen kylkiin, ja yritimme vain pysyä kyydisä samalla, kun räpsimme kuvia saaresta. 

Flosi väitti nähneensä kaksi lunnia meressä kellumassa, ja me innostuimme! En kuitenkaan itse ehtinyt nähdä kuin toisen, ja sekin viipyi pinnalla vain muutaman sekunnin ennen kuin sukelsi ja katosi näköpiiristä. Kameraan siitä ei jäänyt muistoksi kuin epämääräinen tumma mytty, sillä keikkuvassa veneessä oli mahdotonta saada tarkennusta kohdilleen. Lisäksi zoomi ei millään riittänyt tällaiseen lintukuvaukseen. 

Matka jatkui ja koetimme Elinan kanssa tiirailla lunneja – tuloksetta. Lokkiyhdyskunta näytti valloittaneen koko saaren ja osa niistä seurasi venettä herkeämättä äänekkäästi kiljuen. Vitsailimme, että lunnien sijaan olimme tulleet lokkisafarille.

Kiersimme saaren, mutta kauniita maisemia (ja lokkeja) kummempaa emme nähneet. Yhtäkkiä tuulet myös vaihtoivat suuntaa ja melko tyyni meri alkoi taas velloa. Flosi kertoi, että oli harvinaista, että saaren tällä puolella oli näin aallokkoista. Hän sanoi, että meidän pitäisi kiirehtiä, sillä sää muuttuisi varmasti vielä huonommaksi. Aallokko tuntuikin kasvavan silmissä, ja meidän oli pakko mennä sisälle, sillä emme taatusti olisi kauaa pysyneet paatin kyydissä. Aallot löivät nyt päällemme koko laivan korkeudelta, ja kiitin mielessäni kelluntapukua, jonka olimme vetäneet päällemme satamassa. Kamera sen sijaan oli kastunut pahasti jo muutamassa edellisessä jättiaallossa ja saatoin vain toivoa, että se osoittaisi vielä elonmerkkejä.

Päästyämme turvallisesti sisälle, Flosi lisäsi vauhtia. Tavarat sinkoilivat sinne tänne, ja pidimme kaksin käsin kiinni kaikesta kiinteästä, ettemme olisi lentäneet perässä. Tässä kohtaa alkoi jo tuntua siltä, että retki saisi loppua nopeasti. Olimme nähneet vain yhden lunnin (ja senkin pikaisesti), aallokko oli suurta, eikä sää ollut paranemassa – päinvastoin. Vatsanpohjassa myllersi ja olinkin varma, että tulen kaiken kukkuraksi vielä merisairaaksi. Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Ilmainen vinkki kaikille lunnifaneille: Lunneja ei kannata lähteä bongailemaan merelle. Ne ovat erinomaisia uimareita ja vikkeliä sukeltajia, joten niitä näkee vain lyhyesti ennen kuin ne katoavat taas pitkiksi ajoiksi pinnan alle. Pienet kömpelöt poikaset ovat tietenkin asia erikseen, mutta niitä ei toukokuun alussa luonnollisestikaan vielä ollut.

Lähellä satamaa oli jälleen tyynempi poukama, ja yhtäkkiä Flosi alkoi viittoa merelle. ”Lunneja, lunneja!” Ja toden totta, aallokossa keikkui muutama koukkunokkainen lintu. Syöksyimme kameroinemme ulos ja yritimme saada lunneista kuvia – heikoin tuloksin. Ne pirulaiset tuntuivat kujeilevan kustannuksellamme sukeltelemalla vähän väliä ja nousemalla sitten jostain ihan muualta takaisin pinnalle. Pari sellaista kuvaa, joista lintulajin voi tunnistaa, sain otettua. Mutta eiväthän ne mitään mestariteoksia ole:

Päätin lopettaa kuvaamisen ja kerrankin vain tyytyä katselemaan menoa merellä. Lunneja tuli ja meni, lokit kirkuivat ympärillä ja jossain kauempana lensi merimetso. Satama häämötti jo horisontissa, joten saatoimme huokaista syvään – olimme selvinneet hengissä. 

Färsaarelaisten merimiestaitoja on kehuttu maailman parhaimmiksi, ja tuona päivänä olimme siitä kyllä erittäin kiitollisia.