Kun reissussa sattuu ja tapahtuu: ruorijuoppo Kroatiassa

Luin Sarin blogista postauksen, jossa hän kertoi saarihyppelykokemuksestaan Kroatiassa. Kommentoin, että meidän reissumme ovat eronneet toisistaan kuin yö ja päivä: siinä missä Sarin reissu oli ollut varsin huoleton ja täydellisyyttä hipova, sisälsi oma retkeni kuolemanpelkoa alusta loppuun asti.

Olen monta kertaa miettinyt, kerronko täällä blogissa vanhoista reissuista, joista ei ole enää edes kuvia tallessa. Mutta kerrankos sitä! Joten lähdetään aikamatkalle vuoteen 2016. Tapahtumapaikkana on Kroatian Dubrovnik.

Oleiltuamme muutaman päivän Dubrovnikissa, päätimme lähteä ohjatulle retkelle, joka yhdistäisi saarihyppelyn ja snorklauksen. Näimme mainoksen jossain kadunkulmassa, ja päätimme tarttua siihen. Muutama hämyinen Whatsapp-viesti keskiyöllä ja kaikki oli kunnossa. Retki kuulosti hyvältä: meidät tultaisiin hakemaan aamulla majapaikastamme, lähtisimme matkaan kuuden muun nuoren kanssa ja saisimme olla koko päivän merellä ja saarilla. No, juonipaljastuksena kerrottakoon, että tähän se kaikki hyvä sitten jäikin.

Meidät toden totta haettiin seuraavana aamuna kroatialaismummon luota. Vastassa ei kuitenkaan ollut mikä tahansa menopeli, vaan pakettiauto, jonka sivuovi oli kokonaan irti ja pelkääjän puoleinen ovikin retkotti epäilyttävästi. Ei muuta kuin kyytiin. Ensin kuski yritti saada meitä kiipeämään rakennustarvikkeiden sekaan takaosaan, mutta puoliväkisin ängimme eteen istumaan. Matkalla nappasimme kyytiin brittipariskunnan, jolla ei ollut niin hyvä tuuri: he joutuivat istumaan vasaroiden, naulojen ja lautatavaran keskelle – ja vielä pitämään kiinni meidän penkeistämme, etteivät olisi tippuneet avonaisesta sivuovesta pihalle. Ajoneuvon puutteista huolimatta kuski ei kuitenkaan höllännyt kaasujalkaansa – päinvastoin. Mutkat vedettiin aikalailla suoriksi ja vauhti taisi korjata virheet. Poikaystäväni piteli riekaleista etuovea mahdollisimman paikoillaan rystyset valkeina samalla, kun kuski yritti tuputtaa minulle tupakkaa. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme kuitenkin hengissä satamaan.

Kotiviiniä ja kiukuttelua

Paljastui, ettei kuski ollutkaan kapteenimme. Kuskin kaahatessa pois (etuovi vaarallisesti avonaisena retkottaen) läheisestä kerrostalosta meitä kohti hoippui mies suuren valkoisen ämpärin kanssa. Hän oli selvästi humalassa, joten emme ensin edes reagoineet häneen. Kun hän sitten siirtyi veneeseen ja viittoi meitä luokseen, katselimme toisiamme pitkään. Uskaltaisimmeko hypätä kyytiin? Saksalaisveljekset olivat rohkeita ja he astelivat ensimmäisenä veneeseen. ”Tulkaa vaan, me tarvittaessa otetaan ohjat, jos ukko sammuu”, he koettivat rauhoitella meitä vitseillään.

Lopulta me kaikki hyppäsimme veneen kyytiin. Kapteeni oli hyvällä tuulella; irrottaessaan köysiä hän vihelteli klassikoita ja välillä lauleskeli pieniä pätkiä sieltä täältä. Askel ei ollut kovin vakaa, ja muutaman kerran hän kompuroikin kunnolla. Saatuaan veneen lähtökuntoon, hän kantoi suuren valkoisen ämpärin luoksemme ja avasi sen. Sisältä löytyi jonkinlaista kotiviiniä. ”Haluaako joku? Kenelle maistuu?” mies naureskeli. Puistelimme päätämme. Aikainen arkiaamu tai epäilyttävän tuoksuinen litku eivät kumpikaan kannustaneet juomaan. Kapteeni suutahti, iski kannen dramaattisesti kiinni ja kantoi ämpärin ohjaamoon.

Uimataidottomat yli laidan

Ensimmäinen snorklauspaikka lähestyi. Kapteenilla oli huono olo, eikä hän sen takia halunnut ajaa kovin lähelle luolaa. Aallokko oli todella korkea, ja pyysimme moneen kertaan, että kapteeni ajaisi edes hieman lähemmäksi. ”Joko menette tästä tai ette mene ollenkaan”, mies tokaisi. Sitten hän veti hyttinsä oven lukkoon ja kääntyi selin meihin päin. Hetken taas porukalla arvioimme tilannetta, mutta päätimme silti (brittipariskuntaa lukuun ottamatta) hypätä veteen. Aallokossa oli todella vaikea uida, eikä luolan reunakiviä meinannut hahmottaa ollenkaan. Toinen saksalaisveljeksistä paiskautui aallon voimasta kivikkoon, ja hän sai useita verta vuotavia haavoja ympäri kehoa. Osa seurueestamme alkoi myös hyytyä aallokossa. Brittiläiset vaativat kapteenia auttamaan, jonka seurauksena hän heitti mereen pelastusliivejä. Kovakuntoisimmat uimarit sitten hakivat ne ja jakoivat meille muille.

Nousimme takaisin veneeseen ja matka jatkui. Seuraavassa snorklauspaikassa aallokko oli jo selvästi laantunut. Me muut olimme jo vedessä, kun kapteeni päätti tulla kannelle rähisemään brittipariskunnalle, joka istui penkeillä. ”Mitä järkeä lähteä snorklaamaan, jos vain istuu veneessä?”, kapteeni huusi. Mies vaikutti itkuiselta ja hänen tyttöystävänsä yritti selittää, ettei mies osaa uida. ”Höpö höpö!”, kapteeni nauroi ja jonkinlaisen painin jälkeen työnsi miehen laidan yli.

Muistan vieläkin, miten hysteerisesti sekä nainen että mies alkoivat kiljua. Luojan kiitos me muut olimme vielä veneen lähettyvillä, sillä selvisi, ettei mies toden totta osannut uida. Onneksi joukossa oli useita vahvoja tyyppejä, jotka saivat miehen avustettua portaille. Hän oli mennyt paniikista aivan veteläksi, ja lopulta tarvittiin koko ryhmän voimaa (ja kaikki saatavilla olevat pelastusliivit), ennen kuin pääsimme kaikki takaisin veneeseen. Kapteeni naureskeli tapahtumille ja ihmetteli suureen ääneen, miten kaikesta saa tehtyä ongelman.

Sukellus tuntemattomaan

Kolmas, ja samalla viimeinen snorklauspaikka ennen saarihyppelyä, oli luolasto. Kapteeni selitti, että päästäksemme ”pelipaikoille” meidän tulisi sukeltaa pitkiä matkoja kivien alta. Viimeistään tässä vaiheessa kaikki luotto kapteeniin oli mennyttä, joten laadimme matkaseurueen kanssa sotasuunnitelman. Brittipariskunnan turvaksi jäisi aina yksi pariskunta samalla, kun muut kävisivät sukeltamassa. Yksi jäisi myös luolan suulle vahtimaan, että homma toimisi sekä luolissa että veneellä.

Me lähdimme poikaystäväni kanssa ensimmäisinä uimaan luolille. Ensimmäinen sukellus oli helppo ja lyhyt; veden ja kallion väliin jäi tilaa, jotta tarvittaessa olisi päässyt haukkaamaan happea. Toinen sukellus oli jo vaativampi: nyt oli paitsi pakko olla sukelluksissa koko ajan myös edetä osin käsikopelolla, sillä luolassa alkoi olla pimeää. Kolmas sukellus taas olisi ollut säkkipimeässä, emmekä osanneet lainkaan arvioida sen pituutta tai edes oikeaa suuntaa. Päätimme jättää leikin kesken ja palata takaisin veneelle. Olimme ymmällämme, sillä emme ymmärtäneet, missä kapteeni oli ajatellut meidän oikein snorklaavan…

Meidän jälkeemme saksalais- ja italialaisveljekset lähtivät uimaan luolille. He eivät olleet päässeet edes suuaukolla asti, kun kapteeni ilmoitti, että meidän pitäisi jatkaa matkaa. Hän oli selvästi koko ajan vain enemmän ja enemmän humalassa, eikä toiminnassa ollut enää järjen hiventäkään. Mies painoi kerran torvea, ja käynnisti sitten veneen. Huusimme, että hänen pitäisi odottaa, että kaikki ovat kyydissä ja koetimme viittoa veljeksille, että he palaisivat heti takaisin. Jostain syystä kapteeni kuitenkin väänsi musiikit täysille ja lähti torvea toitottaen peruuttamaan holtittomasti merellä. Veljekset tajusivat, ettei kaikki ole hyvin ja he lähtivät uimaan takaisin veneelle. Kuski kävi heittämässä peruuttamalla pienen lenkin ennen kuin palasi lähelle uimareita. Kuin ihmeen kaupalla saimme heidät nostettua vauhdista takaisin kyytiin.

”Nössöt!” kapteeni huusi ja paiskoi taas hyttinsä ovea dramaattisesti.

Kun kapteenia baarista kannettiin…

Saarihyppelyn oli vihdoin tarkoitus alkaa, mutta olimme todella huolissamme brittimiehestä, joka makasi veneen lattialla huppareiden alla täristen. Aiemmin hän oli oksentanut useamman kerran laidan yli, mutta nyt hän makasi naama valkoisena ja kylmyyttä valitellen. Pyysimme kapteenia kääntymään mahdollisimman pian takaisin, mutta hän vastasi, ettei meillä olisi enää pitkä matka seuraavalle saarelle, josta saisimme apua.

Ilmeisesti meillä oli kuitenkin varsin eriävät mielipiteet siitä, mitä apu tarkoitti. En koskaan unohda, miten tulimme hieman liian vauhdikkaasti pikkuruiseen satamaan ja miten veneemme iskeytyi kivilaituriin. Olimme varmoja, että purkkimme hajoaisi, mutta kuin ihmeen kaupalla se kesti iskun.

”Odottakaa tässä 20 minuuttia, okei?” kapteeni sanoi ja odottamatta vastausta tai lisäkysymyksiä, lähti hoipertelemaan kohti kylää. Jäimme keskenämme miettimään, oliko mies todella lähtenyt hakemaan apua, vai oliko tässä jälleen kerran koira haudattuna.

Ja kuten arvata saattaa, niin pulassa oltiin. 20 minuuttia vaihtui tunniksi, sitten toiseksi. Italialaiset olivat tutkineet kaikki veneen sopukat etsiessään helpotusta brittimiehelle. En tiedä, johtuiko se kyydin tasaantumisesta vai jaetuista vesipulloista, mutta hiljalleen hänen vointinsa alkoi kohentua. Ei hän vieläkään täysissä voimissa ollut, mutta huomattavasti paremmassa kuin aiemmin merellä.

Ilta alkoi hiljalleen hämärtyä, ja muutuimme kaikki kärsimättömiksi. Italialaiset ja saksalaiset päättivät lähteä etsimään kapteenia. Me taas jäimme vahtimaan venettä, jotta kaikki varmasti pääsisivät kyytiin. Tässä kohtaa puhelimestani oli loppunut akku, joten en enää täysin hahmottanut ajankulua. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen näimme, miten laituria pitkin lähestyi miesjoukko, joka kirjaimellisesti raahasi perässään (jos mahdollista) entistä kännisempää kapteeniamme.

Tässä kohtaa en enää tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Koko päivän jatkunut sekoilu ja epävarmuus alkoivat näkyä meissä kaikissa: homma oli mennyt ihan liian pitkälle, ja nyt koetimme vain keksiä, miten pääsisimme turvallisesti kotiin.

”Silloin luulin ihan oikeasti kuolevani”

Koko päivän jatkunut sekoilu ei loppunut kotimatkallakaan. Kapteeni oli selvästi tuohtunut siitä, että hänen iltansa oli keskeytetty. Toinen tuohtumusta aiheuttanut tekijä oli se, ettemme halunneet kuunnella hänen valitsemiaan bilebiisejä. Hän olisi kovasti halunnut nähdä meidän tanssivan kannella, mutta me istuimme tiukasti penkeissämme.

Kapteeni alkoi muuttua aggressiivisemmaksi. Hän selkeästi kiroili, iski nyrkillä ikkunaan sekä ajoi tahallaan suuria aaltoja päin yrittäen kastella meidät. Olimme aivan kypsiä miehen toimintaan ja jupisimme keskenämme, miten oli ollut suuri virhe astua aamulla veneeseen.

Kaikki kuitenkin huipentui lähellä Dubrovnikia, kun satamasta juuri lähtenyt risteilijäalus lähestyi meitä. Kapteeni yritti kai vielä kerran saada meiltä jonkinlaisen reaktion, sillä yhtäkkiä hän lähti kaasuttamaan risteilijää kohti. Muistan ikuisesti, miten risteilijä painoi sumutorvea, miten me kiljuimme henkemme edestä ja miten elämä vilisi silmissäni.

Siinä lyhyessä hetkessä ehdin miettiä Titanicia ja sitä, milloin perheeni mahtaa saada tiedon siitä, että olen hukkunut Dubrovnikin edustalla.

Mutta me selvisimme. Kiitos italialaisten, jotka hyökkäsivät kapteenin päälle ja saivat käännettyä veneen ajoissa. Mutta pienestä se oli kiinni. Risteilijä painoi sumutorvea pitkään pohjassa, ja olin varma, että kuuroudun loppuiäkseni. Lopulta ohitimme risteilijän todella läheltä. Olen surkea arvioimaan etäisyyksiä, mutta sanoisin, että välissämme ei ollut montaa metriä.

Satama oli aivan edessämme, ja olimme todella hysteerisiä: me naiset itkimme ja osa miehistä kirosi isoon ääneen. ”Vielä yksikin sekoilu, niin me hyppäämme”, poikaystäväni kuiskasi. En tiedä, olimmeko koskaan olleet hänen kanssaan mistään niin samaa mieltä.

”Ei kerrota äidille”

Vihdoin osuimme laituriin ja pääsimme hyppäämään pois veneestä. Kukaan meistä ei katsonut taakseen, vaan kiirehdimme vauhdilla kauemmas kapteenista. Ennen kuin porukkamme tiet lopullisesti erosivat, brittinainen pyysi vielä saada meidän kaikkien numerot. He aikoivat viedä asian eteenpäin. Olin helpottunut, sillä olin täysin samaa mieltä, mutta en halunnut ottaa asiaa harteilleni. En kuitenkaan tiedä, mitä lopulta tapahtui, sillä parin viikon jälkeen emme enää kuulleet pariskunnasta mitään. Toivon kuitenkin, että he saivat asianmukaiset pahoittelut ja hyvitystä tapahtuneesta. Itse olin niin iloinen siitä, että olimme ylipäätään hengissä, etten lopulta osannut vaatia edes rahoja takaisin.

Jostain syystä emme satamassa hypänneet pakettiauton kyytiin, vaan halusimme ehdottomasti kävellä mummon luo, vaikka matkaa olikin useampi kilometri. Perillä sovimme poikaystäväni kanssa, että tämä reissu menee (jälleen kerran) kategoriaan ”Ei kerrota äidille – ainakaan ihan vielä”.

Kunnes tänä vuonna, seitsemän pitkän vuoden jälkeen, uskalsin vihdoin kertoa reissusta vanhemmilleni, joten nyt tämä on julkaisuvapaata tietoa blogissakin, haha! Äiti meni jossain kohtaa aika kalpeaksi, ja uskallan väittää, että harmaat hiuksetkin saattoivat lisääntyä…

Minkälaisia epäonnisia sattumuksia teille on tapahtunut matkoilla?

Kuvat: Adobe Stock

Lue myös muita epäonnisia matkakertomuksiani:

• Pelkäsinkö Prahassa?
• Aloittelijan virheet – näin mokasin Norjassa