Varoshan aavekaupunki Famagustassa

Retki Kyproksen turkkilaiselle puolelle oli ehdottomasti yksi loman kohokohdista. Famagusta sekä sen aavekaupunki Varosha olivat paikkoja, joihin halusin malttamattomana päästä tutustumaan. Retkipäivä päättyi lopulta lämpöhalvaukseen, mutta voi pojat, minkälaisen muistijäljen Pohjois-Kypros jättikään!  

Jotta Kyproksen nykytilaa ja sitä, miksi maasta ylipäätään löytyy tällainen hylätty alue, voi ymmärtää, täytyy palata ajassa hieman taaksepäin. Kyproksen saari jakautui käytännössä kahtia, kun Turkki miehitti saaren pohjoisen kolmanneksen vuonna 1974. Tämän seurauksena etelässä on nykyään Euroopan unioniin kuuluva Kyproksen tasavalta ja pohjoisosassa taas Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta, jonka tosin vain Turkki on tunnustanut.

Mitä maailman suosituimpiin kuuluneelle matkakohteelle tapahtui?

Vielä 1970-luvun alussa Famagusta oli yksi Kyproksen suosituimmista kaupungeista, ja sen edustalla sijaitsi vilkas rantakohde Varosha, josta löytyi kaikkea kahviloista autokauppoihin ja kasinoista pankkeihin. Varosha oli yksi maailman suosituimpiin kuuluva matkakohde ja siellä vieraili vuosittain tuhansittain turisteja, ja alue oli myös filmitähtien suosiossa.

Miehityksen yhteydessä Varoshan alue aidattiin, eikä armeija päästänyt vuosiin alueelle YK:n henkilöstön lisäksi ketään (tosin nykyään jonkinlainen kirkkovierailu on sallittu). Varoshassa asuneet kreikkalaiset pakenivat miehityksen tieltä. He eivät kuitenkaan ottaneet mukaan juuri mitään matkatavaroita, sillä he luulivat pääsevänsä palaamaan pian takaisin. Valitettavasti vielä tähänkään päivään mennessä Varoshan asukkaat eivät ole päässeet palaamaan koteihinsa.

Nykyään Kyproksen saaresta 58 prosenttia on kyproksenkreikkalaisten ja 37 prosenttia kyproksenturkkilaisten hallinnassa. Loppuosa on YK:n jonkinlaista puskurivyöhykettä ja Britannian tukikohtia.

Turkin miehityksen jälkeen matkailu loppui kuin seinään vuosikausiksi, ja kahtia jaetun Kyproksen rajalla sijaitseva rantahotellien Varosha jäi autioksi. Famagustan turismi sen sijaan kasvaa hiljalleen. Alue on ollut auki turisteille jo hetken aikaa – tosin hyvin erilaisena kuin aiemmin. Luksushotellien, autokauppojen sekä vilkkaan ranta- ja kahvilaelämän tilalle on tullut painostava hiljaisuus, umpeen kasvaneet puutarhat ja ränsistyneet rakennukset.

Huhtikuussa 2003 saatiin aikaan niin kutsuttu ”green line”, jonka avulla helpotettiin liikkumista pohjois- ja eteläosan jakavalla raja-alueella. Vaikka nykyään Pohjois-Kyprokselle pääsee jo useammalta rajanylityspaikalta, pysyy Varosha edelleen suljettuna.

Opastettu retki Famagustaan

Valkoinen pakettiauto kaartaa hotellin pihalle. Vanha, hieman kumarassa seisova mies nousee autosta ja viittoo meitä nousemaan kyytiin. Kello on vasta kahdeksan, mutta päivä tuntuu jo todella kuumalta. Myöskään autossa oleva ilmastointi ei vakuuta.

Nousemme kyytiin ja lähdemme liikkeelle. Opas esittäytyy nopeasti Athokseksi. Nappamme parilta hotellilta vielä väkeä ja lähdemme sitten ajamaan kohti rajaa. Matkalla Athos kertoo alueen historiasta ja siitä, mitä on tapahtunut. Hän on yksi pohjoisen karkoitetuista kyproslaisista. Rajan taakse jäi kaikki: itse rakennettu koti, muistot… Koko elämä. Katkeruus kuuluu miehen puheesta. Kun silmät meinaavat kostua, hän kaivaa nopeasti Camel-askin taskustaan ja pistää tupakan palamaan.

Saavumme jonkinlaiselle kulttuurikeskukselle, jonka pihassa liehuvat Kyproksen, Kreikan ja EU:n liput. Täällä passimme tarkastetaan ensimmäisen kerran. Meidät ohjataan auditorioon, jossa tuntematon mies laittaa videon päälle. Videolla kuullaan ja nähdään, millaista elämä Famagustassa ja Varoshassa on aikoinaan ollut: naurua, iloa, leppoisaa elämää. Yltäkylläisyyttä ja upeutta. Loppua kohden video saa synkemmän moodin. Rikotut ja ränsistyneet talot sekä korvia särkevä hiljaisuus ovat täydellinen vastakohta videon alun äänekkäälle ja kuplivalle Varoshalle.

Lukuisia tarkastuspisteitä

Kun leikkimielisesti aivopesuksi nimeämämme video on ohi, hyppäämme taas pakettiauton kyytiin ja lähdemme jatkamaan matkaa. Seuraavaksi tulemme rajalle ja meidät pysäytetään kahteen kertaan. Kummallakin kerralla passimme otetaan, meidät ohjataan parkkipaikalle tai tien sivuun ja odotamme melko pitkään, että saamme luvan jatkaa. Varsinkin viimeisellä tarkastuspisteellä meinaa iskeä epätoivo, sillä viranomaiset eivät haluaisi millään päästää Iran-taustaista miestä alueelle. Lopulta Athos mainitsee jo rahankin, ja lopulta saamme luvan jatkaa matkaa.

Oppaamme kertoo, että Kyproksen kansallislajit suosituimmuusjärjestyksessä ovat 1. korruptio ja 2. jalkapallo.

Heti rajan jälkeen näkyy paljon piikkilangoilla piiritettyjä taloja. Aidoissa roikkuu kylttejä, joissa kielletään kuvaaminen. Niihin tulee suhtautua vakavasti, sillä ilman lupaa kuvaamisesta joutuu tekemisiin virkavallan kanssa. Lievimmällä pääsee, jos joutuu vain poistamaan kuvat, mutta pahimmillaan voi joutua kuulustelujen kautta maksumieheksi.

Saamme auton parkkiin aivan Varoshan alueen tuntumaan. Ennen sisäänpääsyä armeijan väki tekee meille vielä laukkutarkastuksen siltä varalta, että meillä olisi mukana droneja tai aseita. Molemmat ovat täällä (yllättäen) ankarasti kiellettyjä.

”Näistä ei kannata edes vitsailla”, Athos jupisee.
Ei tulisi mieleenkään.

Lopulta pääsemme sisäpuolelle. Athos kehottaa meitä laittamaan puhelimet lentokonetilaan, jotta välttyisimme ikäviltä yllätyksiltä puhelinlaskun suhteen. Samalla hän kertoo, että tämä on hänen viimeisiä reissujaan alueelle. Seuraavana vuonna, täyttäessään 70 vuotta, hän menettää ajokorttinsa. Bussilupa on lähtenyt lähes vuosikymmen aiemmin.

Vastakohtien ranta

Lähdemme kävelemään. Athos pysähtelee lähes jokaisen kukan ja pensaan kohdalla ja arvuuttelee meiltä, mikä kasvi milloinkin on kyseessä. Tuntuu, ettemme etene minnekään. Hiki valuu solkenaan, sillä seisomme suorassa auringonpaahteessa ja lämpötila on kohonnut jo yli 40 asteeseen.

Oppaamme yleinen asenne on herättänyt huolta koko päivän ajan. Hän haukkuu turkkilaisia kärkkäästi ja näyttää päivän aikana useamman kerran viranomaisille keskisormea. Lisäksi hän uhmaa osaa alueen säännöistä vetoamalla siihen, että hän oli täällä ensin. Ymmärrän, että hän on katkera turkkilaisille, mutta aseistettujen armeijan tyyppien edessä toivoisin hieman maltillisempaa käytöstä.

Mietin jopa, pitäisikö suosiolla jättäytyä ryhmästä ja lähteä eri suuntaan…

Saavumme ensin rannalle. Hetken aikaa tuntuu, että olen elokuvan kulisseissa, sillä koko tilanne tuntuu niin absurdilta. Toisella puolella Palm Beach -hotellin asukkaat nauttivat auringosta ja oluesta ja iloinen puheensorina kantautuu meille asti. Meidän puolellamme taas kokonainen kaupunginosa rapistuu suoraan silmien edessä.

”Miten turistit kehtaavat mennä tuonne?” Athos puhisee. Samaa ihmettelen itsekin.

Jatkamme matkaa. Varosha näyttää niin surulliselta. Rikotut ikkunat ja romahtamispisteessä olevat rakennukset kätkevät sisäänsä toinen toistaan surullisempia tarinoita. Olemme todella lähellä rakennuksia, kosketusetäisyydellä. Silti mihinkään ei ole lupa koskea. Siitä varoittavat paitsi rakennusten edustalla roikkuvat kyltit myös aseistettu armeijan väki, joka tarkkailee meitä herkeämättä. Ensin heitä ei edes huomaa, mutta yhtäkkiä heitä tuntuu olevan kaikkialla: rakennusten terasseilla, ikkunoissa, kadunkulmissa…

Omakohtaisia tarinoita

Mitä syvemmälle Varoshaan sukellamme, sitä enemmän alan arvostaa Athosta. Hänellä on tarina jokaisesta rakennuksesta. Hän kuvailee tapahtumia todella tarkasti keskittyen pieniin yksityiskohtiin, kuten tuoksuihin ja makuihin. Tuntuu uskomattomalta, että mies on nähnyt paikan kukoistuksen ja elänyt sitä.

Hän kertoo meille autokaupasta, jonka viereiseen baariin uudet autonomistajat vietiin heti maksun jälkeen. Ostajat juotettiin humalaan, jotta heille ei voinut enää antaa autoa. Seuraavana päivänä ostajat (jos muistivat) tulivat kyselemään uusien autojensa perään. Alkuun myyjät leikkivät, etteivät tiedä mistä on kyse, mutta pienellä lisämaksulla muisti sitten palautuikin.

Athos esittelee meille myös nuorten suosiman kahvilan, jonne pääsivät sisälle vain hieman rikkaammat. Kävelemme ohi koulurakennusten, joiden edustalla liehuu nykyään Turkin lippuja. Kaikki kreikkalaisuuteen liittyvä on poistettu: tekstit ja symbolit loistavat poissaolollaan.

”Me jätimme etelään turkinkielisiä kadunnimiä. He tuhosivat täältä kaiken, mikä muistuttaa meistä”, Athos suree.

Athos kertoo ensirakkaudestaan, yökerhoista, illanvietoista. Musiikista, kohtaamisista ja siitä, miten rakentamalla talon hän halusi taata omille lapsilleen mahdollisimman tasaisen ja pysyvän lapsuuden. Sellaisen, jota hänellä ei koskaan ollut.

Kiertelemme autioilla kujilla ja kurkimme hajotetuista ikkunoista sisään. Pelästymme, kun yhtäkkiä armeijan sotilas alkaa karjua. Yksinäinen turisti on kuvannut armeijan rakennusta, jonka ulkopuolella roikkuu useita kuvaamisen kieltäviä kylttejä. Sotilas jatkaa käskyttämistä ja nainen alkaa olla epätoivoinen. Sotilas lähtee rivakasti lähestymään naista. Hetken kuluttua tilanne on ohi, joten mitä ilmeisemmin nainen on saanut kuvat poistettua puhelimesta.

Asfaltoitu tie päättyy. Sen päässä istuu kolme vanhempaa turkkilaismiestä. He virnuilevat meille ja etenkin Athokselle tajuttuaan, että tämä on entinen pohjoisen asukas. En ymmärrä, mistä miehet puhuvat, mutta näen vähättelyä heidän katseessaan. Athos pyytää meitä kääntymään nopeasti takaisinpäin, ennen kuin tilanne eskaloituu.

Katselemme rikottuja ikkunoita, joiden rei’istä Athos yrittää keksiä kerrottavaa: hän näkee niissä Elviksen, leijonan, Peter Panin… Hän pyytää myös meitä heittäytymään ja kyselee, mitä me näemme ikkunoissa. Aikamme tätä leikkiä leikittyämme Athos lopulta kertoo myös siitä, miltä tuntuu lähteä omasta kodistaan ja miten kaiken rakentaminen alusta oikein onnistuu.

En tiedä, johtuuko se Athoksen kertomuksesta vai Varoshasta yleisesti, mutta menemme sanattomiksi.

Famagustassa on myös elämää

Toisin kuin voisi luulla, Famagustassa on myös ihan tavallista elämää. Jätettyämme Varoshan taaksemme, jatkoimme matkaa Famagustan vanhaankaupunkiin, jossa saimme kierrellä omaan tahtiimme puolentoista tunnin ajan. Tässä kohtaa oma oloni oli jo todella huono ja mietinkin mukulakiviä hoiperrellessani, että kumpikohan tapahtuu ensin, oksentaminen vai pyörtyminen.

Kiittelin myös mielessäni sitä, että saimme liikkua kaupungilla täysin itsenäisesti, sillä olin koko päivän ollut paitsi helteessä myös armottomassa tupakankäryssä. Athos on taatusti pahin tapaamani ketjupolttaja. En tainnut koko päivänä nähdä häntä kertaakaan ilman tupakkaa.

Famagustan vanhakaupunki oli suloinen. Kuolemanhiljaisen Varoshan jälkeen oli ihana nähdä ja kuulla elämää. Turistikojuilla kävi melkoinen vilinä, ja koska kaikki Pohjois-Kyproksen kirkot on muutettu moskeijoiksi, välillä ilmaa halkoi moskeijan rukouskutsu.

Turkkilaiseen tyyliin meille koetetaan tyrkyttää kaikenlaista rihkamaa, ja monella kojulla tingataan äänekkäästi.

Famagusta, aivan kuin koko Kypros, tuntuu olevan täynnä vastakohtia. On outoa, että samaan aikaan kuin Varosha nukkuu ikiunta, aivan sen vieressä vietetään vilkasta elämää.

Valitettavasti en ehtinyt tutustua vanhaankaupunkiin sen enempää, sillä päänsärkyni paheni pahenemistaan. Hatusta ja juomasta huolimatta olin onnistunut taas saamaan auringonpistoksen, ja kotimatkalla oksensinkin pariin kertaan… Helle oli tehnyt taas tehtävänsä – kuten paria päivää aiemminkin.

Onko Famagusta tai Varoshan aavekaupunki sinulle tuttu entuudestaan? Entä oletko käynyt Pohjois-Kyproksella?

Lue myös:

• Kypros, Ayia Napa: 7 x nähtävyydet
• Suosittu lomasaari Kypros ja 12 faktaa