Isosuon pitkospuut tuli testattua jo kesän alussa, mutta jostain syystä niistä kirjoittaminen on jäänyt. Vaikka retkipäivä seuroineen ja evästaukoineen olikin varsin mukava, ei alue muuten tehnyt itseeni kovin kummoista vaikutusta. Harjureitit eivät ole oikein koskaan sytyttäneet, ja huomaankin useimmiten haikailevani vesistön (ja meren!) perään reissuillani. Tämänkin uhalla olimme päättäneet lähteä kohti Säkylää, Isosuon pitkospuille. Isosuo on osa Harjureittiä, noin 28 kilometrin pituista ulkoilureitistöä, joka sijaitsee Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajalla.
Kaverillani on paikkaan liittyviä muistoja lapsuudesta, ja tunsinkin itseni kovin otetuksi, kun hän jakoi niitä kanssani automatkalla. Itse olin Isosuolla ensimmäistä kertaa, mutta kaverini tarinoista johtuen tuntui kuin olisin käynyt siellä aiemminkin.
Ensimmäinen harmistus tuli, kun tajusimme, että seitsemän kilometrin pituiselta rengasreitiltä löytyy pitkospuita vain noin kahden kilometrin verran. Pitkospuut olivat paikoitellen huonossa kunnossa ja jalkoihinsa sai katsoa tiiviisti, mikäli mieli päästä kuivin jalkinein perille. Muuten matkaa taivallettiin nimensä mukaisesti harjumaisemissa, pitkälti myös metsäautoteitä pitkin.
Isosuon lähellä sijaitsee armeijan alue, jonka takia metsikössä on useita kielto- ja varoitusmerkkejä. Ne tuntuivat hieman kuumottavilta, ja mietimmekin ääneen, kumpi meistä mahdetaan lahdata ja upottaa suohon ensimmäisenä (koska niinhän armeijan väki toki toimii). Suolla kuului tasaisin väliajoin joko tykitystä(?) tai ammuntaa, joka kaikui suolla mukavasti. Kurkkua hieman kuristi, sillä Dodo on pahasti paukkuarka ja sekoaa raketeista ja ukkosesta. Näin jo sieluni silmin, miten könyäisin karanneen mäyrinkäisen perään ja uppoaisin lopulta kokonaan mäyräkoiran vain jatkaessa pakomatkaansa. Tällä kertaa suosukellus (Dodo ihan oikeasti tunki päätään suonsilmäkkeisiin ja puhalteli onnellisena kuplia nenästään) vei kuitenkin voiton, eikä se jaksanut reagoida paukkeeseen ollenkaan. Erittäin outoa, mutta äärettömän huojentavaa.
Muuten tylsähkön reitin varrelle mahtui sentään pari todella hienoa laavua: vuonna 2019 uusittu Näköalalaavu, joka sijaitsi loistavalla paikalla harjun laella reitin keskivaiheilla sekä reitin loppupuolella, ison tien välittömässä yhteydessä sijaitseva vuonna 2010 rakennettu jättimäinen Kantolaavu, josta löytyi tulentekopaikka sekä runsaasti istuma- ja pöytätilaa suuremmallekin seurueelle. Näköalalaavulle oli sijoitettu muutamia pitkiä penkkejä, joten sielläkin olisi mahdollista lepuuttaa jalkojaan, vaikka porukkaa olisikin samanaikaisesti reilummin liikkeellä.
Me pidimme evästauon Näköalalaavulla ja saimme olla rauhassa, vaikkemme mitään erityistä kiirettä pitäneetkään. Mussutimme eväsleipiämme, pelasimme korttia ja natustimme kilpaa pensasmustikoita ja Gifflareita. Laavulta aukesi kauniit näkymät mäntymetsän yli, ja välillä istuimme kumpikin aivan hiljaa mietteissämme ja vain tuijotimme kaukaisuuteen.
Parin tunnin tauon jälkeen totesimme, että oli jatkettava matkaa, jos mielimme päästä koteihimme vielä saman vuorokauden puolella. Kieltämättä hieman harmitti lähteä, sillä laavu oli jotenkin erityisen viihtyisä. Jollei kaverillani olisi ollut seuraavana päivänä töitä, olisimmekin varmasti ottaneet pienet nokoset laavun penkeillä ja haahuilleet sen jälkeen mäntymetsässä läpi yön.
Koska kesäyöt nyt vain mahdollistavat kaikenlaisen päämäärättömän haahuilun.
Tauon jälkeen mieli oli hieman levoton ja huomasin keskittyväni ihan liikaa kaikkeen vähemmän olennaiseen, kuten kuvaamiseen, maisemien tuijotteluun, retkikaverille naljailuun ja siihen, että saa mäyräkoiran pidettyä poissa jaloista ja unohdin täysin seurata, missä oikea polku kulkee. Ei siis mikään ihme, että onnistuimme eksymään loppureitiltä pariinkin otteeseen.
Metsässä tuntui risteilevän liian monta tietä ja polkua ja toisesta suunnasta tuli autoja ja toisesta frisbeegolfareita ja välillä tuntui, että piti vaan hypätä äkkiä pois edestä. Paikoitellen reittimerkinnöissä olisi ollut parantamisen varaa, sillä vaikkei mitään dramaattista eksymisvaaraa avaralla kankaalla ollutkaan, harhalenkkejä ja -askeleita tuli silti otettua yllättävän paljon. Seitsemän kilometrin iltalenkki vaihtui lopulta kymmenen kilometrin epätoivoon siitä, mahdammeko koskaan löytää takaisin autolle…
Tokihan me lopulta löysimme, kun kumpikin olimme ensin kironneet reitin, paikan ja seuran, haha. En ole aivan varma, eksyimmekö loppumetreilläkin oikealta reitiltä, sillä viimeinen reilu kilometri Kantolaavulta Isosuon pitkospuiden parkkipaikalle taivallettiin Säkyläntietä pitkin. Ei siis mikään kovin hehkeä lopetus reitille, mutta sopi muuten retkemme teemaan…
Oli kyllä aika voittajafiilis, kun vihdoin pääsimme autoon istumaan. Vaikkei reitti itsessään ollut mitenkään haastava tai pitkä, alkoi epätoivo kuitenkin iskeä, sillä tunnuimme koko ajan kulkevan väärää reittiä väärään suuntaan. Viimeiset kolme kilometriä kuljimmekin tiiviisti nenät kiinni Google Mapsissa, ettemme vahingossakaan enää sekoilisi yhtään lisää…
Tunnistan tuon voittajafiiliksen, kun illan jo hämärryttyä saapuu patikan jälkeen takaisin parkkipaikalle. Minä olen meistä se arempi (ja iltaunisempi), ja haluaisin päästä patikan loppuun valoisaan aikaan.
Kieltämättä se on aika huikea fiilis! 🙂 Mä oon tällainen yökyöpeli, mutta pakko myöntää, että erityisesti tällä reissulla tuntui super hyvältä, kun vihdoin näki oman auton parkkipaikalla!