Uudet kotikonnut ovat tuoneet kaivattua piristystä erityisesti luontopolkujen ja uusien reittien muodossa. Siinä, missä Turun alueen pienimmätkin polut oppi kymmenen vuoden aikana tuntemaan kuin omat taskunsa, on täällä paljon uutta ihmeteltävää. Välillä oikein harmittaa, kun ei voi vaan joka päivä vaellella siellä täällä ja tutkiskella uusia paikkoja, sillä niin se vaan on, että työt haittaavat harrastusta.
Pari viikkoa sitten lähdin laajentamaan reviiriäni paljon kehutulle Pääjärven virkistysalueelle, josta löytyy useita eripituisia reittejä. Päädyin lopulta valitsemaan reilun neljän ja puolen kilometrin pituisen Kynnysniemen lenkin, sillä olin lukenut muista blogeista, että se olisi myös näin talvisaikaan loistava valinta paitsi näkymiensä myös kuntonsa puolesta.
Pääjärvi tuntui olevan täynnä positiivisia yllätyksiä. Ihan ensimmäiseksi hymyn huulille toivat hyvin auratut tiet sekä kompakti parkkipaikka, joka oli kerrankin merkattu niin, että opasteet näkyivät autoilijalle myös lumen alta. Jotenkin näiden vuosien aikana on tottunut siihen, että luontopolkuja saa pahimmillaan metsästää kissojen ja koirien kanssa ja suuntaa otetaan milloin auringosta tai tähtitaivaasta ja loppujen lopuksi on kuitenkin aivan sattumankauppaa, löytääkö koskaan paikalle. Tämän lisäksi parkkipaikat ovat usein vähän mitä ovat: niihin mahtuu yleensä vain pari kauppakassia, parkkipaikka on tehty pahimpaan pöpelikköön, johon ei puiden takia mahdua parkkeeraamaan tai sitten parkkipaikkaa ei yksinkertaisesti ole olemassakaan, ja joudut tekemään luovia ratkaisuja sekä rukoilemaan, ettei kukaan ole ryövännyt/naarmuttanu/hinauttanut kilpuriasi sillä aikaa, kun itse yritit rentoutua luonnossa.
Mutta kuten sanottua, Pääjärvi oli piristävä poikkeus sääntöön! Parkkipaikalta löytyi myös uudehko huussi ja selkeät viitoitukset. Polut olivat hyvin tallattuja myös näin talviaikaan, joten senkään suhteen ei ollut pelkoa eksymisestä. Lähdettyämme matkaan, meidän ei tarvinnut kävellä polkua alas montaakaan sataa metriä, kun jo tulimme Pääjärven rantaan. Sieltä löytyi myös reitin ensimmäinen tulentekopaikka. Koska vielä tässä vaiheessa oli energiaa kävellä pidemmällekin, jatkoimme matkaamme noin kilometrin verran seuraavalle (ja Kynnysniemen lenkin viimeiselle) taukopaikalle, eli niemen nokassa sijaitsevalle kauniille laavulle. Jos olisimme tienneet, että Kynnysniemen lenkki palaa samalle laavulle, olisimme varmasti jaksaneet jättää tauon paluumatkallekin. Mutta toisaalta, mikäpäs siellä oli istuskellessa auringonpaisteessa retkieväitä nauttien.
Laavulta matka jatkui monimuotoiseen maastoon: oli mäntykangasta nousuineen ja laskuineen sekä suoaluetta pitkospuineen. Varsinkin pitkospuilla sai olla varovainen, sillä lumen alta oli vaikea hahmottaa, mihin sitä jalkansa oikein laittaisi. Pari kertaa meinasinkin astua harhaan (, mutta tämä nyt ei varmasti ketään varsinaisesti yllätä, sillä olen aina jossain rähmälläni, haha), mutta selvisin onneksi säikähdyksellä.
Lähdimme hieman harhailemaan varsinaiselta reitiltä, sillä halusimme päästä näkemään Kynnysniemen sillan, joka yhdistää kaksi ohuen ohutta kannasta. Sillanylitys kuuluu virallisesti Pääjärven kiertoon, mutta hyvin onnistui harhailu meiltäkin. Virtauskohdassa jää oli jo paikoitellen sulanut, ja saimme ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun mäyrämummomme (, joka ei omista minkäänlaista eloonjäämisviettiä) halusi välttämättä lähteä tekemään lähempää tuttavuutta heikon jään kanssa. Onneksi sentään meistä kaksijalkaisista toisella (ei minulla) aivot toimivat, ja saimme mäyrinkäisen pelastettua ennen hyiseen veteen molskahtamista.
Aikamme harjumaisemia kierreltyämme, reitti palasi takaisin laavupaikalle ja sieltä toisen tulentekopaikan kautta parkkipaikalle. Reitin ainoa miinus oli ehdottomasti juuri tämä, että jouduimme talsimaan samaa polkua sekä tulo- että menomatkalla. Vaikkei kyseessä ollut todellakaan mikään pitkä osuus, itseäni jää ainakin aina hieman kaivertelemaan, jos reittiä mennään edestakaisin. Täytyy jatkossa tarkastaa kartasta, että rengasreitti on todella ympyrä, haha.
Mitkä siis olivat fiilikset reissun jälkeen? Olivatko Pääjärven virkistysalue ja erityisesti Kynnysniemen lenkki mielestäni kaiken lukemani hehkutuksen arvoisia? Rehellinen vastaus kai olisi, että joo ja ei. Kuten alussa mainitsin, parkkitilaa löytyi, reitit olivat hyvin merkattuja ja valikoimasta löytyy varmasti jokaiselle kulkijalle sopiva reitti. Myös tulentekopaikat olivat siistejä ja hyvin varusteltuja, ja mietinkin, häiritsikö minua Pääjärven virkistysalueessa ehkä juuri se, että kaikki siellä oli niin kovin uutta ja persoonatonta. Olen selkeästi tottunut hieman rustiikkisempaan menoon, ja pidän siitä, että paikoissa näkyy eletty elämä ja ajan patina.
Pääjärven maisematkaan eivät varsinaisesti tehneet minuun vaikutusta: perus harjumaastoa nousuineen ja laskuineen, muttei mitään sen kummempaa. En tiedä, johtuuko se saaristossa vietetyistä vuosista, mutta huomaan usein kaipaavani retkilläni myrskyävää merta ja kallioita – ja näitä ei toden totta ollut Hämeenlinnan ja Lopen rajalla tarjolla, haha!
Entä menisinkö uudestaan? Kyllä varmaankin. Ainakin yö laavussa kiinnostelee, ja haluaisin päästä kokemaan myös Pääjärven kierron. Ehkäpä siis teen paluun näihin maisemiin uudelleen kesällä. Nähtäväksi jää, lumoaako Pääjärvi silloin minutkin.
Olimme hiljattain katsomassa Kummakiveä ja ainakaan näin talviaikaan koko parkkipaikkaa ei ollut lainkaan! Auto sitten kapean tien viereen ja piti toivoa, ettei ainakaan mikään leveä auto ohi ajaisi… Kiva kuulla, että tuolla oli kunnon parkkipaikka. Olen itsekin jonkin aikaa ajatellut tuolla käydä, arvelisin että keväällä maisemat saattavat olla kauneimmillaan!
Huhhei, auton kanssa liikkuessa saa kyllä aina jännittää 😀 Mutta tuolta löytyy hyvä parkkis, joten ehdottomasti (jo senkin puolesta) suositus paikalle!
Aika moni suomalainen luontopolku jää lopulta vaisuksi, jos on jotain vertailukohtaa. Tottakai Suomen luonto on kaunista, mutta ainakin itelleni saa olla aika mahtipontiset maisemat, että ne jaksaa hätkähdyttää kaikkien vuorilla ja sademetsissä koluttujen retkien jälkeen. Kai tuossa on myös se tuttuus. Lapsena tullu vietettyä niin paljon aikaa suomalaisessa luonnossa, ettei oikein mikään enää yllätä. Mä asun kans harjumaisemien keskellä, joten ympäristö on loppupeleissä aika kuivaa. Viime kesänä löysin sattumalta ihanan vehreän lehdon keskeltä kangasmetsää, ja se kyllä piristi muuten yksitoikkoista kuljeskelua 🙂
Kiva kuulla, että ainakin joku voi samaistua tähän mun ”ongelmaan” 😀 Ja totta, että kun on reissuillaan nähnyt yhtä ja toista mahtavaa, niin rima jollekin uudelle ja ihmeelliselle on aika korkealla.