Pääkaupunki Baku ja tulen maa Azerbaidzan

Azerbaidžan on taianomainen sekoitus itää ja länttä, vuoria ja merta, historiaa ja futuristisia pilvenpiirtäjiä. Se on maa, jossa tuli ei koskaan sammu, eikä pääkaupunki Baku tee tässä poikkeusta. Tuli palaa kaikkialla: kaupungin ikiaikaisissa temppeleissä, öljynjalostamojen piipuissa, turistikauppojen magneeteissa ja taivasta halkovissa lasitorneissa. Se näkyy punaisen, keltaisen ja oranssin eri sävyinä sekä liekkiä muistuttavina muotoina. 

Saavumme Bakuun aamuyöllä. Kuski jättää meidät vanhankaupungin ulkopuolelle ja toivottaa huonolla englannilla meille hyvää yötä. Repuistamme tiukasti kiinni pitäen ja ympärillemme vilkuillen lähdemme etsimään majapaikkaamme.

Vaikka auringonnousuun on vielä pari tuntia aikaa, kaupunki ei nuku. Muutamia paikallisia tulee meitä vastaan, ja ravintoloiden avonaisista ovista kulkeutuu kadulle mausteisia tuoksuja ja rytmikästä musiikkia.

Melko nopeasti saan tunteen siitä, että kaupunki on turvallinen. Enää en vilkuile olan yli tai purista puhelinta kädessäni. Huomaan, että kolmikkomme herättää paikallisten huomion, mutta katseissa ei ole mitään painostavaa.

Vanhankaupungin kapeat kujat

Aamulla valo tulvii sisään hotellihuoneen kattoikkunasta. Vaikka matkaväsymys painaa, haluamme lähteä heti tutkimaan vanhaakaupunkia. Vatsanpohjassa kipristelee ja odotan innolla, mitä kaikkea Bakulla on meille tarjota.

Pujahdamme vanhankaupungin kapeille kujille, emmekä edes yritä selvittää, missä tarkalleen menemme. Aukiolla muutamat oppaat yrittävät tunkea esitteitä käsiimme, mutta muuten saamme olla rauhassa. Ihailemme koristeellisia parvekkeita, myynnissä olevia taikamattoja sekä shakkia pelaavia paikallisia.

Kivitalojen välissä aika tuntuu todella pysähtyneen. Muutamia kukkaruukkuja tai kadun yllä roikkuvia pyykkejä lukuun ottamatta tiet ovat autioita. Mietin, onkohan täällä näyttänyt samalta viisikymmentä tai sata vuotta sitten. Ainoastaan horisontin yllä kohoavat liekkitornit paljastavat, mitä aikaa eletään.

Pikkukujille on helppo eksyä. Ovissa tai ikkunoissa ei ole logoja, joten on mahdotonta hahmottaa, milloin kyseesssä on asunto ja milloin taas liiketila. Toisaalta tuntuu lohdulliselta olla näkemättä länsimaalaisia mainoksia tai yritysten sloganeita.

Bakun moderni ja persoonaton puoli

Astuessani ulos vanhastakaupungista, maailma tuntuu vaihtuvan silmänräpäyksessä. Edellisviikon Formula 1:n GP iskee tajuntaan erilaisina katsomoina ja kuvausseininä. Kromi kiiltää, valot vilkkuvat, ja kaiken taustalla Bakun ikoniset liekkitornit hehkuvat tummaa yötaivasta vasten punaisen ja oranssin eri väreissä.

Rantabulevardilla joudun muistuttamaan itseäni, missä oikein olen. Näkymä on jotenkin persoonaton, ja sama voisi olla vastassa esimerkiksi Ranskan Rivieralla tai Kroatian Splitissä. Mahtipontisten pilvenpiirtäjien ja fysiikkaa uhmaavien lasirakennusten peilikuvat heijastuvat Kaspianmeren pinnasta luoden täyden kontrastin vanhankaupungin minimalismille ja koskemattomuudelle. Vieno öljyn tuoksu leijailee ilmassa sekoittuen lähikahvilasta kulkeutuvaan kardemumman tuoksuun.

Ja aivan kuin mahtipontisuutta ei olisi jo tarpeeksi, huomaan saapuvani mini-Venetsiaan. Kondolit kiertävät turkoosia tekoallasta pitkin italialaisen haitarimusiikin soidessa taustalla. Tekee mieli nipistää itseäni, sillä mikään ei näytä tai tunnu aidolta. Turistit jonottavat gondoleihin ja napsivat selfiekepit heiluen kuvia itsestään ja gondolieereista. Näky on jollain lailla irvokas ja tekisi mieli käydä kysymässä, eikö tämä teennäisyys häiritse heitä.

Ellei mini-Venetsian aluetta lasketa, myös Bakun uudempi puoli näyttäytyy rauhallisena ja liioitellun siistinä. Edes lintuja ei näy missään. Huomaan miettiväni, miten on mahdollista, että näin suuressa kaupungissa voi olla niin yksin. Missä kaikki ovat?

Tuntuu, että koko Baku on jonkinlainen turisteja varten rakennettu näyttämö.

Kohtaamisia kadulla

Sana saapumisestamme tuntuu leviävän nopeasti. Minne tahansa menemmekin, meiltä tullaan kyselemään, olemmeko ne suomalaiset. Jossain kohtaa Suomi ja Filippiinit on mennyt sekaisin, ja meitä luullaan myös filippiiniläisiksi. Suomen kieli herättää paikallisissa hilpeyttä. Kun puhumme sitä keskenämme, paikallisten suut kääntyvät ujoon hymyyn. ”Kuulostatte niin hauskoilta!”, meille kerrotaan.

Tietynlainen kiireetön elämänasenne tarttuu pian meihinkin. Minne tahansa menemmekin, ihmiset haluavat tulla juttelemaan ja tulla kuulluiksi. He kertovat ylpeydellä maastaan ja itsestään, sen minkä englanniksi osaavat. Ja me kuuntelemme, kerta toisensa jälkeen. Nopeaksi suunniteltu piipahdus lähikauppaan muuttuu ikuisuudelta tuntuvaksi aikamatkaksi, kun kaupan omistaja haluaa vaihtaa yhteystietoja ja ladata puhelimeeni paikallisia sovelluksia.

Vaaleine hiuksineni ja punaisine kukkamekkoineni loistan katukuvassa kuin mansikka hangella. Metrossa ihmiset tuijottavat avoimen kiinnostuneita kolmikkoamme. Illalla sama meno jatkuu ravintolassa, jossa tarjoilija käy kääntäjän kanssa takahuoneessa opettelemassa suomalaisia fraaseja. Ensin tulevat ujot ”ole hyvä”, ”kiitos” ja ”mitä kuuluu?”, mutta juuri ennen lähtöämme hän yllättää kehumalla silmiäni. Se tuntuu hassulta, sillä olen monta kertaa ihaillut mielessäni paikallisten suuria, syvänruskeita silmiä.

Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä äänekkäämmäksi Baku muuttuu. Kaduilla soi musiikki, paikalliset ovat jalkautuneet kaduille ja iltavalaistus saa kaupungin näyttämään aivan uuden puolen itsestään. Eloisan ja leikkisän.

Myös liikenteen määrä on kasvanut. Yhtäkkiä tiet ovat täynnä autoja, torvet soivat ja jarrut kirskuvat. Pian huomaan, ettei katuja ole suunniteltu kävelijöille. Suojateitä ei ole, eivätkä autoilijat anna tilaa kävelijöille. Mietin, että ehkäpä tämän takia kadut ovat niin autioita: paikalliset istuvat autoissa ja koettavat pujotella ruuhkassa eteenpäin päästäkseen perille.

Bakun kuuluisa tuuli

Visiittini aikana opin, ettei Baku ole vain tulta – se on myös tuulta. Bakun hurjasta tuulesta varoitetaan, mutta sen ymmärtää oikeasti vasta, kun on itse keskellä tuiverrusta.

Yhtenä iltana kaupungin kuuluisat tuulet päättävät näyttää voimansa. Taivas tummenee yhtäkkiä, meri kuohuu ja puut taipuvat. Kaulassa roikkuva kamera hakkaa naamaani, vesipullot lentelevät ja mekon helmat nousevat korviin. Harvoin, jos koskaan, on tullut tunnetta, että tuuli vie mennessään, mutta tuon illan aikana tuntui monta kertaa siltä, että menin sinne, minne tuuli määräsi.

Luonnonvoimien edessä tunnen itseni paitsi todella pieneksi myös onnekkaaksi. Pääsen nimittäin vihdoin kokemaan Bakussa jotain aitoa. Sellaista, jota ihmiset eivät ole päässeet käpälöimään. 

Lopuksi

Ajattelin, ettei minulla olisi Bakusta minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -ajatuksia. Kuitenkin jäin heti housut kintuissa kiinni, sillä huomasin kaupungin olevan paljon modernimpi ja länsimaalaisempi kuin olin ajatellut. Harmikseni se tuntui myös hieman teennäiseltä, ja kaupungilla koetut ja nähdyt, jyrkätkin vastakohdat aiheuttivat lähinnä hämmennystä. Rakastin kuitenkin sitä, miten tulielementti toistui kaikkialla, kunhan osasi vain katsoa.

Jos siis suunnittelet matkaa Bakuun, kannattaa varautua siihen, ettei kaupunki avaudu kerralla. Sitä pitää katsoa useasta eri kulmasta ja yhä uudestaan ja uudestaan. Vanhankaupungin muureilta se näyttää hyvin erilaiselta kuin rantabulevardilta tarkasteltuna. Liekkitornien hehkussa ja myrskyävässä tuulessa Baku näyttää todellisen luonteensa ja silloin kaupunki näyttäytyy myös aidoimmillaan.

Oletko käynyt Bakussa? Mitä pidit kaupungista?

Lue myös:

• Tiesitkö näitä faktoja Azerbaidzanista?
• Kaukasian kiertomatka matkabloggaajien kesken