Armenian luostarit ovat maailmankuuluja, eikä ihme sillä maa oli ensimmäinen kristitty valtio. Päiväretken aikana pääsemme tutustumaan kolmeen eri luostariin: Sevanavankiin, Haghartsiin ja Goshavankiin. Niistä jokaisella on omanlaisensa ja hieman melankolinenkin historiansa.
Vaikka Jerevanin aamu on aurinkoinen, taksin avonaisesta ikkunasta puhaltavassa tuulessa tuoksuu syksy. Siitä huolimatta hikikarpalot ovat hiipineet otsalle ja syke on koholla. Jumitamme keskellä Jerevanin pahinta aamuruuhkaa ja taistelemme kelloa vastaan. Kyyti vuoristoon lähtisi muutaman minuutin kuluttua, mutta navigaattorin mukaan matkaa on vielä jäljellä triplasti enemmän. Taksikuskille ylikorostettu rauhallisuus tuntuu olevan sydämen asia. Mitä enemmän hoputamme, sitä hitaammiksi hänen liikkeensä käyvät. Mietimme jo puolitosissamme hyppäävämme ulos taksista seuraavissa liikennevaloissa.
Kuin ihmeen kaupalla ehdimme retkelle. Onneksemme aamuruuhka on yllättänyt muutkin, joten emme ole ainoita, jotka saapuvat viime minuuteilla paikalle. Kiipeämme nopeasti pakettiauton kyytiin. Jäljellä on enää pari yksittäispaikkaa sekä ahdas takapenkki, jonne suuntaamme. Ensimmäisessä töyssyssä tunnen, miten penkki irtoaa paikoiltaan. Alkaa koko loppupäivän kestänyt natina.
Lähdemme nousemaan ylemmäs. Jerevan jää taakse, ja maisema muuttuu nopeasti karummaksi. Suuntaamme pohjoiseen kohti ikonista Sevan-järveä, Dilijanin metsäisiä vuoria sekä näiden vanhoja luostareita, jotka ovat vartioineet alueita vuosisatojen ajan.
Takapenkiltä ei näe paljon, mutta jo lyhyet kurkistukset kertovat, että syksy on tullut vuoristoon. Jossain sumun takana lehtipuiden latvat hohtavat keltaisina ja punaisina, enkä malta odottaa, että saavumme ensimmäiselle kohteelle.
Sevan-järvi ja sen monivaiheinen historia
Yhtäkkiä Sevan-järvi aukeaa edessämme kirkkaan sinisenä. Tuntuu uskomattomalta seistä tällä tärkeällä paikalla. Olen lukenut järven monivaiheisesta historiasta, eikä voi sanoa, että sitä oltaisiin aina kohdeltu reilusti tai kunnioittavasti.
Sevan-järvi on yksi Armenian tunnetuimmista ja vanhimmista luonnonaarteista. Se on toiminut läpi historian tärkeänä kalastuspaikkana sekä vesivarana alueen asutukselle. Lisäksi Sevanin alueella sijainneet kylät ja luostarit, kuten Sevanavank, ovat olleet tärkeitä uskonnollisia ja kulttuurisia keskuksia jo keskiajalla.
Neuvostoliiton aikakaudella järven kohtalo muuttui dramaattisesti. 1930–1950-luvuilla vedenpintaa laskettiin suunnitelmallisesti teollisuuden ja maatalouden tarpeisiin, jonka seurauksena järvi menetti huomattavan osan tilavuudestaan. Tämä johti kalakantojen romahtamiseen, ekosysteemin heikentymiseen ja järven kutistumiseen niin rajusti, että jopa Sevanavankin luostarin sijainti muuttui: ennen omalla saarellaan sijainnut rakennus olikin yhtäkkiä mantereessa kiinni.
1990-luvulta alkaen Armenia on pyrkinyt pelastamaan Sevanin. Vedenpinnan lasku pysäytettiin, ja järveä alettiin täyttää uudelleen kääntämällä vuoristojokien virtoja takaisin Sevanin suuntaan. Myös suojelualueita perustettiin ja kalakantoja ryhdyttiin elvyttämään. Vaikka järvi ei ole täysin toipunut ympäristötuhoista, sen tila paranee vähitellen. Sevanista on tullut tärkeä virkistysalue ja luonnonsuojelukohde, ja sieltä löytyy myös Armenian ainoat uimarannat, jotka houkuttelevat turisteja.
Sevanavank, musta luostari Sevan-järven yllä
Sevan-järven tuuli on karu. Se kulkee suoraan vuorilta, nostaa hameenhelmaa ja pyyhkii Sevanavankin ikivanhoja kiviseiniä. Kun luostari aikoinaan rakennettiin, se seisoi omalla pienellä saarellaan erillään muusta maailmasta. Sinne vetäytyneet munkit halusivat paikan, jossa rukoilla rauhassa.
Aikojen saatossa arabit, mongolit, persialaiset ja tataarit kulkivat alueen läpi, jättäen jälkensä luostarin seiniin. 1900-luvulla Sevanavank koki kuitenkin suurimman muutoksensa, kun Neuvostoliiton vesiprojektit laskivat Sevan-järven pintoja. Saaresta tuli niemi, ja luostarin eristäytynyt rauha katosi. Yhtäkkiä luostariin oli helppo tulla ja se alkoi kiinnostaa ihmisiä enemmänkin.
Nykyään Sevanavank ei ole enää aktiivinen luostari, vaan ennemminkin jonkinlainen kurkistusikkuna Armenian menneisyyteen. 200 askeleen rappuset ovat todellakin kiipeämisen arvoiset. Luostarin mustat kiviseinät, vanhat ristikivet ja karu ympäristö kertovat tarinaa sinnikkyydestä ja toimivat muistutuksena siitä, miten uskosta ja kivestä voi syntyä jotakin, joka kestää yli vuosituhannen.
Haghartsin luostari lumoaa kauneudellaan
Matka jatkuu kohti 1200-luvulla rakennettua Haghartsin luostaria, joka kohoaa vehreiden vuorten sylissä. Siellä sijaitsevat Pyhän Stefanuksen, pyhän äidin ja Pyhän Grigorin kirkot sekä kuuluisa ruokailusali. Ensisilmäyksellä vuosisatoja vanha kivirakennelma tuntuu nousevan suoraan metsästä. Jäkälä ja sammal peittävät kivisiä seiniä ja ilmassa leijuu vieno suitsukkeen tuoksu.
Pitkän päivän jälkeen on havaittavissa turnajaisväsymystä, ja vaikka Haghartsin luostari puhuttelee minua kauneudellaan, en jaksa juurikaan tutustua siihen. Tyydyn ottamaan yleiskuvia sekä kurkkaamaan nopeasti avonaisesta ovesta. Sisällä on hämärää, ja kattoaukosta suodattuva valo osuu suoraan alttarille. Jostain taustalta kuuluu, kun joku alkaa rukoilla.
Surusilmäiset koirat Goshavank-luostarilla
Viimeinen kohteemme on Goshavank, joka on 1100–1200-luvulla rakennettu armenialainen luostari Goshin kylässä. Luostari on säilynyt suhteellisen hyvässä kunnossa ja sieltä löytyy myös yksi maailman hienoimmista khachkareista. Khachkar (eli ”ristikivi”) on perinteinen armenialainen ristiä kuvaava kivikaiverrus. Se on tunnusomainen armenialaisen taiteen muoto, jota on käytetty muistomerkkinä, hautakivenä, uskonnollisena symbolina ja suojelijana. Khachkarit ovat monimutkaisesti koristeltuja, ja niissä on usein risti, auringon tai ikuisuuden symboli sekä kasvistoa tai geometrisia kuvioita. Tämä käsityötaito on Unescon tunnustamaa aineetonta kulttuuriperintöä.
Luostarille päästäkseen täytyy nousta lyhyt jyrkkä mäki. Mäki on täynnä pieniä kojuja, joissa myydään kahvia, magneetteja ja muita muistoesineitä. Kadun toisella puolella makoilee kulkukoirien lauma. Pieni koiranpentu katselee ohikulkevia ihmisiä surullisilla silmillään. Pari vanhempaa koiraa klenkkaa turvaan parkkipaikalle kaartavien bussien tieltä. Tietä edestakaisin kävelevä mummo puristaa takkutukkaista nukkea lujaa sylissään ja höpöttää itsekseen. Koko mäki tuntuu vaivaisten ihmisten ja eläinten kohtaamispaikalta, enkä tiedä minne katsoa. Yhtäkkiä mummo on takanani, nostaa nukkea minua kohti ja mutisee jotain omalla kielellään. Väsyneistä silmistä paistaa pohjaton suru, enkä voi olla miettimättä, onko nainen kenties joskus menettänyt lapsensa.
Huomaan luostarin edessä miehen nuoren hevosensa kanssa. Näen heti, että hevosella on liian lyhyet kuolaimet ja liikaa rautaa suussa. Se steppaa hermostuneesti paikallaan, ja mies rankaisee sitä lyömällä avokämmenellä päähän. En voi katsoa sivusta, vaan menen väliin. Mies luulee, että olen tulossa ratsastamaan ja alkaa laskea jalustimia alas. Pudistan päätäni ja alan rapsuttaa hevosta. Ensin se säikähtää kättäni, mutta hetken päästä laskee jo hieman päätään. Haluaisin kuiskia sen korvaan lupauksia paremmasta huomisesta ja loppuelämän kestävästä rakkaudesta. Mies kuitenkin kiskaisee hevosen mukaansa, ja jään paikoilleni katsomaan, kun kaksikko katoaa autojen taa.
Goshavankin luostari jää minulta kokonaan välistä, sillä alueen surusilmäiset kaksi- ja nelijalkaiset ovat vieneet kaiken huomioni. Miten paljon ankeutta yhteen paikkaan voi oikein mahtua?
Armenian luostarit ovat käymisen arvoisia
Palatessamme takaisin Jerevaniin ilta alkaa hiljalleen hämärtyä. Ruskan väreissä kylpevät vuoret jäävät taakse ja Jerevanin valot hohtavat koko ajan lähempänä.
Vaikka ehdimme nähdä vain pintaraapaisun, Armenian luostarit ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Historia on ollut koko päivän vahvasti läsnä, ja tuntuukin kuin olisin ollut päivän pituisella aikamatkalla. Loikkaus uinuvista luostareista Jerevanin sykkeeseen on melko raju, ja illalla joudunkin tarkistamaan puhelimen galleriasta, etten vain nähnyt unta.
Oletko päässyt tutustumaan Armenian kirkkoihin ja luostareihin paikan päällä?
Lue myös:
Oho, onpa tuolla Haghartsin luostarissa tosiaan hämärää. Oliko kaikki kolme yhtä hämäriä? Ilmeisesti kuvaaminen oli kaikissa sallittua, mutta hämäryydestä johtuen haastavaa? Vai olikohan kaikissa yhtä hämärää? Nin tai näin, kiinnostavalta vaikuttavia paikkoja.
Tuo eläinten kaltoinkohtelu on kyllä kurjaa.
Ei ollut ihan noin hämärää kaikkialla. Täällä oli tosi pimeää, eikä mun ikivanha Canon ole varsinaisesti tehty hämäräkuvaukseen 😀
Muistankohan väärin, että opas kertoi Georgiassa, että se ensimmäinen kristitty valtio. No mitalisijoista kiistellään aina..
Heh, aina vähän pelottaa kirjoittaa mitään superlatiivissa, sillä näistä tosiaan kiistellään paljon! 😀
Taitaa näitä luostareita riittää Armeniassa, sillä vaikka näitä on tässä monta, niin suosikkini Novarank ei ollut päässyt mukaan 🙂 Toisaalta kun näitä usein kierretään samana päivänä, niin ne alkavat helposti jo sulautua toisiinsa eivätkä yksilöinä välttämättä pääse ihan oikeuksiinsa.
Kyllä vaan, Armeniassa on todella paljon luostareita! Jossain vaiheessa tuntui, että niitä on jokaisessa kadunkulmassa 😀
Armenia on tunnettu luostareistaan. Täytyi oikein tarkistaa luostarit joihin itse tutustuin. Haghartsin luostarilla kävin ja siellä ei muistaakseni ollut muita kuin meidän oma ryhmämme. Muistan sen juuri tuollaisena hämyisenä paikkana. Toinen luostari oli Sanahin luostari, mielenkiintoinen paikka sekin.