Vuoden ensimmäinen retkiyö

Helatorstaiviikonloppuna kalenterista löytyi vihdoin tarpeeksi aikaa yön yli -laavuretkelle. Olen suunnitellut metsässä yöpymistä helmi-maaliskuusta asti, mutta jotenkin sitä vaan on onnistunut täyttämään kalenterinsa kaikella muka tärkeämmällä. Eipä sillä, vuoden ensimmäinen retkiyö oli ihan kiva viettää toukokuun lämmössä alkuvuoden pakkasen tai räntäsateen sijaan. Saatiin myös seuraa, kun kaveripariskunta liittyi koiransa kanssa joukkoon. Me kaksijalkaiset olimme ideasta innoissamme, mutta draamamäyrän (ainoan lapsen) mielestä oli alkuun vähintäänkin pöyristyttävää, että mukaan matkaan otettiin myös toinen karvanapa (toki vääränrotuinenkin vielä).

Neidit tulivat kuitenkin loistavasti juttuun: Dodo kaivoi lähimaastosta ylös ihan kaiken (geokätköistä alkaen…) ja kiukutteli aarteestaan (nokeentunut puunpalanen), mutta onneksi Nala osasi suhtautua asiaan fiksusti. Se antoi mäyrinkäiselle oikeastaan kaikessa periksi, joten rauha pysyi maan päällä. Oli muutenkin hauska seurata, miten tyypillisiä rotunsa edustajia ne ovat. Siinä, missä Dodo kaivoi vuorokauden aikana noin tuhat kuoppaa (, jotka kiltisti paikkailin lähtöaamuna) ja jyrsi kaikkea nuotiopuista alkaen, Nala taas oli äärettömän kiinnostunut vedestä ja linnuista. Oli myös huvittavaa katsoa, miten ne välillä katselivat ihmeissään toinen toistensa touhuja.

Pettymysten kautta voittoon

Vapaan laavun löytäminen ei pyhäviikonloppuna ollut kaikkein yksinkertaisinta. Meidän piti yöpyä ulkona jo keskiviikkona, mutta olimme liian myöhään liikkeellä. Sipoon laavu, jonne meidän alunperin piti suunnata, oli harmiksemme varattu. Sama toistui ympäri Uuttamaata muissakin paikoissa, joissa kävimme keskiviikkoiltana tutkailemassa. Lopulta, illan jo hämärtyessä ja nälkäkiukun kasvaessa, päätimme luovuttaa ja yrittää seuraavana päivänä uudestaan. Hieman epäilytti, mahtaisiko helatorstaina löytyä sen paremmin majapaikkaa, mutta niin vaan kävi hyvä tuuri ja löysimme vapaan laavun – tosin kaukaa sieltä, minne meidän oli alunperin tarkoitus mennä. Kuitenkin näin jälkeenpäin voi sanoa, että laavu, jolle lopulta päädyimme, oli se paras vaihtoehto: omaa rauhaa ja vettä ympärillä, toisin kuin Kalkkiruukin laavulla Sipoossa olisi ollut.

Toki sijainti olisi Sipoossa ollut sikäli optimaalinen, että olisimme päässeet autolla aivan laavun viereen. Kuitenkin nyt, kun kävelymatkaa kertyi jonkun verran, meinasi pienoinen epätoivo iskeä mukanamme raahaaman tavaramäärän takia. Nelikostamme kukaan ei ole erityisen hyvä pakkaaja, vaan autoon oli heitelty vähän kaikkea – tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Kasseja, rinkkoja ja pussukoita oli vähintäänkin kahden viikon vaellukselle, mutta siltikään tavarakasassa ei ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jättää suoraan autoon. Päätimme esimerkiksi raahata mukanamme Mölkyn ja Dodolle oman makuupussin (voi kyllä)…

Edellispäivästä oppineena lähdimme selvittämään laavun varaustilanteen pelkät koirat ja tulentekovälineet mukanamme. Tyhjää oli, mikä tuntui uskomattomalta helteisenä iltapäivänä. Sytytimme nuotion ja istuskelimme hetken sen ympärillä fiilistellen paikan kauneutta. Työstressi tuntui katoavan laineiden liplattelua ja käen kukuntaa kuunnellessa. Aurinko lämmitti, ja pieni tuulenvire piti huolta siitä, etteivät itikat päässeet kiusaamaan.

Kun lopulta saimme kaikki tavarat laavulle, aloitimme perinteisellä makkaranpaistolla ja nuotiobanaaneilla. Jos ette ole koskaan kokkailleet nuotiobanaaneja, niin laittakaa  ehdottomasti heti testiin! Resepti on maailman helpoin: banaanin kuori halki, rivi suklaata sisälle ja banaanit nuotiolle. Kannattaa muuten aloittaa ruuanlaitto banaaneista, sillä niiden kypsymisessä menee yllättävän paljon aikaa. Ja mitä pidempään banskuja jaksaa paistaa, sen paremmiksi (eli makeammiksi) ne muuttuvat. Ihan super helppoa! Ja vievät taatusti makeannälän mennessään.

Kun olimme saaneet vatsat täyteen, alkoi makuupaikkojen valmistelu. Laavu oli onneksi niin iso, että sinne mahtui helposti neljä aikuista ja kaksi koiraa. Miehet nukkuivat reunoilla ja me naiset keskellä. Koirille taas jäi jalkopäähän hyvin tilaa. Olin tosiaan edellisistä laavu- ja telttareissuista viisastuneena ottanut Dodolle oman makuupussin mukaan. Neidillä on nimittäin ärsyttävän mäyrämäinen tapa mönkiä mun makuupussiin ja nukkua siellä pitkin pituuttaan, jolloin olen saanut makuupussiin pahimmillaan vain jalat sisälle. Päätin jo ennen reissua, että haluaisin kerrankin myös nukkua koiran kanssa retkeillessä, joten kauaa en pähkäillyt kolmannen makuupussin mukaanottoa.

Ilta kului mukavasti mölkkyä pelaillen, nuotiolla istuskellen ja luonnonääniä kuunnellen. Leikkimielisesti puhuimme siitä, pitäisikö ottaa kipinävuorot yöksi, ettei kylmä pääsisi yllättämään. Varasin ovelasti ensimmäisen vuoron, joka ehti oikeastaan loppua ennen kuin pääsimme edes yöunille. Mieheni oli luvannut ottaa seuraavan vuoron, mutta jännästi uni alkoi painaa juuri siinä vaiheessa, kun makuupussista olisi pitänyt kömpiä ulos. Niinpä nuotiotouhut saivat jäädä, ja heräsin vasta lähempänä viittä aamulla sytyttämään sen uudelleen. Tai no, loppupeleissä jouduin kyllä herättämään apujoukkoja, sillä en saanut nuotiosta muuta kuin savua aikaiseksi.

Yö sujui yllättävän rauhallisesti. Heräsimme kerran siihen, kun joutsenet selvittelivät välejään järvellä aivan lähellä rantaa. Hurjat metsästyskoiramme vain tyytyivät katselemaan touhua omilta makuualustoiltaan (mäyräkoira tietenkin oman makuupussinsa sisältä). Onneksemme itikat eivät myöskään häirinneet untamme, ja yöllä oli niin lämmintä, että osa porukasta nukkui t-paidalla. Itselleni oli jäänyt ehkä jotain traumoja Norjan jäätävistä telttaöistä, sillä vedin pipon kiltisti päähän jo heti nukkumaanmennessä. Ei sen kanssa kuuma tullut, mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Aamulla oli ihanaa heräillä uuteen päivään luonnon kanssa yhtä aikaa. Pitkästä aikaa oli sellainen olo, että oli oikeasti nukkunut hyvin. Ei välttämättä ajallisesti pitkään, mutta muuten kyllä. Heräilimme rauhakseen jokainen omaan tahtiimme, söimme aamiaisen ja aloimme tehdä lähtöä, jotta mahdolliset seuraavat leiriytyjät pääsisivät halutessaan heti aamusta laavulle.  Autolle kävellessä tuli olo, että pitäisi raivata kalenterista enemmän tilaa tällaisille tempauksille, sillä ulkona yöpyminen tekee oikeasti ihmeitä mielelle. Oli vapauttavaa, kun ei koko aikaa tarvinnut olla vastaamassa työsähköposteihin – mihin sortuu niin helposti, jos on vaan kotona.

Ai niin! Aamun draamapisteet menivät muuten mäyrinkäiselle, joka oli liian väsynyt poistumaan makuupussista, mutta joka kuitenkin oli kuolemassa nälkään. Niinpä neiti sai kerrankin tarjoilun suoraan vuoteeseen. Oli huvittavaa katsoa heiluvaa makuupussia, jonka uumenissa Dodo ahmi aamiaistaan.

Mitenkäs siellä? Joko olet nukkunut yön ulkona – laavulla tai teltassa?