Tiesitkö, että kiiltäväpintaisten somekuvien takana on usein verta, hikeä ja kyyneleitä? Niin, ja vähintäänkin yksi koko touhuun kyllästynyt, kuvaajana toimiva puoliso.
Selailin yhtenä päivänä blogikuvia pitkälle taaksepäin ja useamman otoksen kohdalla huomasin miettiväni, että ”kunpa lukijat tietäisivät, mitä tämänkin kuvan ottaminen on vaatinut”. Siispä tuumasta toimeen, ja jakamaan ne oudoimmat tarinat ja kommellukset siloiteltujen otosten takaa!
Perheriita melontaretkellä
Ihanan värikäs melontakuva; aurinko paistaa, vesi kimmeltää sinisenä eikä taivaallakaan näy pilviä. Voisi luulla, että koko melontareissu oli yhtä hattaraa ja vaaleanpunaista unelmaa – todellista parisuhteen laatuaikaa siis. Totuus on kuitenkin ihan toinen! Kyseisenä päivänä tein juttua paikallislehteen ja jouduin sen takia kiertämään useamman luontokohteen samana päivänä. Melontareissu oli päivän viimeinen aktiviteetti, ja ilman lepoa tai kunnollista ruokataukoa olimme molemmat aivan loppu. Olen itse innokas meloja, mutta miehelleni kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Kuvan takia minun oli pakko istua edessä, eikä aikaakaan, kun ajelehdimme päämäärättömästi vaarallisen lähellä kiviä, uppotukkeja ja rantoja. Hermoilin aikataulun, kameran ja pystyssä pysymisen puolesta samalla, kun mieheni yritti parhaansa mukaan opetella melomaan. Voin kertoa, että nautinto oli tästä reissusta kaukana, ja touhu meni lähinnä tiuskimiseksi. Lopulta pysähdyimme johonkin sopivalle metsärannalle vain todetaksemme, että maaperä muistutti lähinnä suota, ja heti noustessamme kanootista, kastelimme kenkämme läpimäriksi. Se, jos mikä kruunasi muutenkin huonosti menneen reissumme, emmekä loppumatkasta juuri puhua pukahtaneet. Tämän kyseisen reissun jälkeen en myöskään ole saanut miestäni enää ylipuhuttua melontaretkelle… Jännä juttu.
Vaatteiden vaihtoa keskellä suota
Tämä reissu oli yksi erikoisimmista aikoihin – harvoin nimittäin tulee raahattua luontoretkille mitään vettä ja kameraa kummempaa mukaan. Mutta tälle toukokuiselle suoretkelle raahasin repullisen vaatteita mukaan, sillä en osannut arvioida, mikä vaate näyttäisi kuvissa parhaimmalta. Oli varsin eksoottista vaihtaa vaatteita pitkospuilla ja toivoa, ettei suolla olisi muita lenkkeilijöitä. Yksi pyörä tuli vastaan, kun yritin vauhdissa tempoa jotain rintsikoiden peitoksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. Toivottavasti en aiheuttanut kyseiselle fillaroijalle loppuelämän traumoja…
Paniikkia aiheuttaneet kaatuilevat puut
Onneksi tämä kuva on otettu takaapäin, etteivät meidän kauhistuneet naamat näy. Kävi nimittäin niin, että Repoveden kansallispuiston kallioilla istuessamme havahduimme ensin ihmeelliseen narinaan ja sen jälkeen kamalaan rysäykseen. Huomasimme, että takanamme oli kaatunut puu lähellä reittiä, josta ihmiset kulkivat. Kyseisenä päivänä ei ollut mitenkään järkyttävän tuulista: emme ennen puun kaatumista olleet edes kiinnittäneet tuuleen erityistä huomioita. Voin kertoa, että kyseisen rysäyksen jälkeen tuijotimme jatkuvasti puiden latvoja ja pelkäsimme liiskautuvamme seuraavan kaatuvan puun alle… Loppuretki ei siis ollut niin kovin nautinnollinen ja seesteinen, mitä kuvista olisi ehkä voinut luulla. Oikeastaan olimme todella onnellisia, kun vihdoin pääsimme autolle ja turvallisen matkan päähän huojuvista puista.
Mitä vaan Instagram-kuvan takia
Olin käymässä vanhemmillani, ja siinä sohvalla Instagramia selaillessani törmäsin muutamaan kivaan pilkkikuvaan – ja siitähän se ajatus taas lähti. Kaivoin varastosta isän vanhat pilkkivermeet ja suuntasin viereiselle järvelle kaira kainalossa. Koska tarkoitus ei suinkaan ollut saada saalista, ei koukkuun päätynyt minkäänlaista syöttiä. Pilkkireissu taisi muutenkin kokonaisuudessaan kestää maksimissaan vartin verran, sillä olin lähtenyt kiireellä aivan liian ohkaisissa vaatteissa, eivätkä kenkänikään pitäneet vettä loskaisella jäällä. Kaikessa kiireessä kuitenkin unohdin kameran kotiin, joten jouduin tyytymään kännykkälaatuun (tai oikestaan Instagram-laatuun, sillä sieltä löytyi kiva filtteri). Kuva jäi kuitenkin kovin rakeiseksi, eikä se siitä syystä koskaan päätynyt Instagramiin asti. Reissu, jossa ei taaskaan ollut mitään järkeä, mutta tulipahan testattua pilkkimistä vuosien tauon jälkeen.
Perseelleen mennyt kuukkelijahti
Uskon, että aika moni törmäsi viime talvena suloisiin kuukkelikuviin, joissa lintu söi kuvaajan kädestä. Kehitin tällaisesta(kin) kuvasta itselleni pakkomielteen, ja kun varasimme mökin Saariselältä, aloin heti selvittämään, mikä olisi paras paikka kuukkelijahtia ajatellen. Ahkera googlettelu ja Instagramin selailu tuntuivat kannattavan, sillä törmäsin päivitykseen, jossa kerrottiin takuuvarmasta kuukkelipaikasta. Tuntui olevan aivan sama, mihin kellon- tai vuodenaikaan paikalle saapuisi, niin kuukkeleita olisi jo oksilla odottamassa. Kuulostaako muidenkin mielestä liian hyvältä ollakseen totta? Kirpeänä talvipäivänä, jolloin pakkanen laski lähes kolmeenkymmeneen, lähdimme rämpimään kuukkelipaikalle. Toppautumisesta huolimatta olimme aivan jäässä ja jouduimme hyppelemään koko ajan paikallamme, ettemme olisi jäätyneet pystyyn. Ettei reissu olisi aivan turha, yritin houkutella kuukkeleita esiin monin eri keinoin: viheltelin ja koetin matkia kuukkelin ääntä (tietämättä tässä kohtaa, miltä kyseinen lintu edes kuulostaa), soitin kuukkeliääniä YouTubesta, rapistelin siemenpussia ja rämmin umpihangessa päämäärättömästi sinne tänne toivoen, että bongaisin jonkun kuusen oksalta kuukkelin. Pahimpaan ketutukseen (ja pysyäkseen lämpimänä) mieheni päätti tehdä hangesta löytyneestä risusta itselleen makkarakepin, johon kaiversi nimikirjaimensa. Koko kurjuuden kruunasi kuitenkin se, että nuotion sytytettyämme huomasin, että olin unohtanut makkarat vuokramökin pöydälle… Retken lopputulos: 0 x kuukkeli, 0 x kuukkelikuva, 0 x paistettu makkara, 1 x nälkäkiukku, 4 x jäätynyt käsi, 20 x jäätynyt varvas.
Kovia kokenut kamera
Tällä reissulla kamera koki kovia. Vaikka kuva saattaa jälleen kerran näyttää ihanan rauhalliselta ja seesteiseltä, totuus on aivan toinen. Liedon Vanhalinnan kukkulalla oli kyseisenä kesäiltana aivan järjetön ruuhka: porukkaa tuli ja meni, ja kaikki halusivat ikuistaa kauniin auringonlaskun. Hieman häpeissäni asettelin kameran ja tripodin heinikkoon ja annoin itselaukaisimen laulaa. Juuri samalla hetkellä paikalle pamahti lapsijoukkio, jotka sinkoilivat sinne tänne kukkulalla. Voitte vaan arvata, oliko kamerani myös tulilinjalla. Kauhunsekaisin tuntein katselin, kun kamera pyöri heinikossa ensimmäisten lasten jyrättyä sen jalkoihinsa. Kun sain tarkastettua, ettei kameralle ollut käynyt mitään, pyysin lapsosia hieman katsomaan jalkoihinsa. Pyyntöni kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, joten päätin odottaa, että lapset lähtisivät. Kun kukkula jälleen hiljentyi, asettelin kameran uudestaan kuvausvalmiuteen. Juuri, kun olin rynnistänyt paikalleni istumaan, Dodo tempaisi yhtäkkiä aivan täysillä taaksepäin. Se oli löytänyt itselleen leikkikaverin suloisesta pienestä terrieristä, mutta voitte vaan arvata, missä koirakaksikko kohtasi toisensa. Kameran vieressä tietenkin. En ehtinyt tehdä tai sanoa mitään ennen kuin kamera pyöri jälleen heinikossa vaarallisen näköisesti… Tämän jälkeen sulloin kameran ja tripodin reppuun, enkä enää yrittänyt kuvata yhtään mitään. Kotona katselin hieman harmistuneena tärähtäneitä kuvia (, joista osassa kamera osotti suoraan kohti taivasta), mutta onneksi joukosta löytyi edes yksi julkaisukelpoinen otos.
Ihan muina moottorikelkkakuskeina
Jälleen kerran yksi lavastettu kuva. Vuokrasimme Saariselällä moottorikelkan, mutta kaikesta alkuinnosta huolimatta en lopulta uskaltanutkaan itse ajaa kelkalla: lunta oli monissa paikoissa niin vähän, että kivet ja kannot olivat aivan pinnassa. En uskaltanut vuokravehkeillä lähteä testaamaan ajotaitojani, vaan jätin homman suosiolla mieheni vastuulle. Halusin kuitenkin kivan kelkkakuvan, joten pysähdyimme keskelle metsää poseeraamaan. Tilanteesta hullunkurisen teki se, että juuri kun mieheni oli ottamassa kuvaa, paikalle ajoi takaapäin toinen kelkkakuski. Olin keskellä ajoväylää, enkä todellakaan osannut siirtää kelkkaa yhtään mihinkään. Menin ihan paniikkiin ja hyppäsin vain pois kelkan kyydistä – mikä ei varsinaisesti auttanut tilannetta. Onneksi kelkkakuski oli varsin ymmärtäväinen, enkä saanut raivohuutoa osakseni (, vaikka sen toki olisinkin ajattelemattomalla käytökselläni ansainnut).
Siivoustalkoot Norjan rannalla
Ensikosketuksemme Norjaan ei ollut kaikkein ruusuisin. Saapuessamme ensimmäisenä iltana rannalle, joka ainakin kauempaa näytti todella kauniilta, koimme lähemmän tarkastelun jälkeen aikamoisen järkytyksen. Kaikkialla oli roskia. Tarkemmin suomalaisten roskia, kuten Pirkan oluttölkkejä ja karjalanpiirakkapusseja, Valion jogurttipurkkeja ja Rainbown valmisaterioita. Suuttumus oli suuri, ja niinpä ensitöiksemme siivosimme koko rannan. Kuvat otettiin totta kai vasta siivoustalkoiden jälkeen (paitsi tämä yllä oleva, jossa näkyykin vielä muutamia roskia). Muistan, miten pettyneitä olimme suomalaisiin retkeilijöihin, mutta myös Norjaan: olivatko kaikki kauniit Instagram-kuvat pelkkää huijausta? Toki matkan aikana löysimme monta loistavaa ja roskatonta kohdetta, mutta tuolloin pettymys oli päällimmäisenä tunteena, ja mietimmekin jopa hetken kääntävämme auton nokan takaisin Suomeen.
Hiekat kuvaajan naamalle
Tarpoessamme Kuurinkynnään aavikkomaisissa maisemissa Liettuassa, keksin muka hienon kuvaidean. Ajatuksena oli siis taiteellisesti nostaa maximekon helmaa ja potkaista hiekkaa kauniissa kaaressa ylöspäin. Homma ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä sen kummempia ajattelematta potkaisin hiekkaa niin vauhdikkaasti, että osansa saivat sekä kuvaaja että kamera… Hiekkakuvia ei tämän jälkeen enempää otettu, sillä jouduin nopeasti tutkimaan, minkälaisia vaurioita kamera sai… Kerrottakoon, että vieläkin kameran koloista löytyy hiekanjyviä, ja jouduin ostamaan reissun jälkeen päivittämään kuvauskalustoani, sillä en enää luottanut kovia kokeneeseen matkakaveriini. Myös kuvaaja-raukka sai osansa hiekasta, mutta onneksi hänet oli huomattavasti helpompi puhdistaa.
Ryytynyt retkikoira ja epäonnistunut teltan pystytys
Yllä oleva kuva on viimeisimmältä telttaretkeltämme. Otimme reissusta upeita ”nukuin yön teltassa järvenrannalla ja elämä on ihanaa” -kuvia, mutta totuus näkyy oikeastaan tästä kuvasta: teltta oli tungettu puiden väliin – ja kuten huomaatte, se ei oikein meinannut mahtua. Lisäksi teltan pystytys vei todella kauan aikaa, ja jouduimme turvautumaan YouTubeen ohjeita etsiessämme. Lopulta saimme teltan pystyyn, mutta kuten retkikoira Nalan ilmeestä näkee, homma ei oikein missään vaiheessa ollut hanskassa…
Sellaista tällä kertaa! Olisi kiva päästä lukemaan samanlaisia postauksia myös muista matkablogeista, joten tässäpä postausideaa muillekin! Tai jos olette jo vastaavanlaisen tehneet, niin linkatkaa postauksenne kommentteihin.
Oli mielenkiintoista päästä kurkkaamaan blogikuviesi taakse! Jäin miettimään, että panostukseni valokuviin ei ole yhtään lisääntynyt blogin aloittamisen myötä. Ehkä jopa päinvastoin? Muistan kuinka ennen blogia New Yorkin reissulla vein Mikon aamuvarhain Brooklyn bridgelle napsimaan minusta kuvia. Asukin oli jo ennen matkaa valittu juuri tätä varten. Kuvista tuli kivat, mutta vastaavaa vaivannäköä ei olla enää tehty. Varhain aamulla saatetaan lähteä retkillä liikkeelle, mutta siihen vaikuttaa lähinnä se, että tykätään olla rauhassa ulkoilemassa. Ajantaju mulla saattaa joskus hämärtyä, kun innostun kuvaamaan, mutta Mikko onneksi patistaa siirtymään eteenpäin ja huolehtii aikatauluista.
Voi että, toivottavasti mäkin pääsen joskus yhtä mutkattoman ja kuvausstressittömän retkeilyn makuun 😀 Toistaiseksi nimittäin mietin melko tarkoin ennen matkaa, minkälaisia kuvia haluan mistäkin. Ehkä nyt en kokonaisia asuja mieti yksittäisiä kuvia varten, mutta muuten näen kyllä melko paljon vaivaa selvittäessäni kivoja kuvauskohteita 🙂 Heh, hyvä että Mikko pitää aikatauluista huolen. Meilläkin mies on se, joka usein hoputtaa jatkamaan matkaa 😉
Haha, tämä oli mahtava postaus!
Ja entistä varmempi oon siitä, etten tod ala väkertää mitään erikseen kuvia varten. Silloin harvoin kun niissä pärstäni näytän, niin on sit mitä on. Ja suutarin lapsilla ei ole kenkiä: olkoon blogissa jatkossakin kännykkäkuvia, usein vieläpä kokonaan käsittelemättömiä, vaikka ammattikuvaaja oonkin.
Kai se on vähän sitä, etten halua päätyä inhoamaan työtäni, enkä toisaalta vaan jaksa panostaa työn ulkopuolella.
Toisaalta panostan kyllä teksteihin ja niiden taustoitukseen reippaasti, edelliseenkin meni viikon verran työaikaa. 😅
Hatun nosto kyllä sulle ja kaikille bloggaajille, jotka jaksavat nähdä vaivaa jopa perheriitaan asti! 😩😂👍
Hahhah, ihailen suuresti sun asennetta! Ehkä mäkin vielä joskus osaan hellittää tän asian kanssa, ja lisään tänne just sellaista materiaalia kuin sattuu tulemaan – oli se sitten kännykällä tai kameralla kuvattua, editoitua tai editoimatonta!
Mun mielestä on oikeasti hienoa, miten oot osannut pitää työn ja harrastuksen erillään! 🙂
Mä oon usein miettinyt, miten pariskunnat hoitaa nämä kuvaustilanteet: ottaako puoliso oma-aloitteisesti kuvia vai pyytääkö bloggaaja aina erikseen ja miten. Meillä se menee aina niin, että jossain vaiheessa sanon ”voikko ottaa musta kuvan” ja sitten hän räpsii muutaman kuvan ja tarkistan ne tyyliin vasta kotona seuraavan kerran. Ei yritetä liikaa, otetaan jotain kuvia ja jatketaan matkaa. Mä tykkään ite eniten spontaaneista kuvista, mitä just joku toinen on ottanut jostain tilanteesta kysymättä tai varoittamatta, mutta harvoin (ainakaan mies) niitä ottaa, enkä nykyään oikein muiden kanssa reissaa, niin tulee kuvat sitten usein vasta pyydettäessä otetuksi. Usein kuvaan kuitenkin vaan pelkkää maisemaa ilman ihmisiä. Hauska postaus kyllä, kuulla mitä tarinoita somen takana joskus on. Aina välillä mies huokaisee syvään, että pitääkö tästäkin ottaa kuva 😀
Spontaanit kuvat on kyllä parhaita, mutta (toistaiseksi) mies ei oo niin innokas, että ottais kuvia ilman erillistä pyyntöä 😀 Tai no, on se nyt viimeisimmillä reissuilla pari kertaa tokaissut, että ”noh, otetaanko kuvia”, mutta ei ne sitten kovin kummoisia ”tilannekuvia” oo 😀
Voi vitsit miten monia erilaisia ja eritasoisia kommelluksia on kertynyt. Oma pelastukseni on se, että en osaa poseerata ja vaihtaa asentoja miljoonaan kertaan 20v tavoin. Olen ollut useamman kerran tyttäreni Instagram kuvaajana, joten osin ehkä ymmärrän miestäsi😅😭
Hahhah, onhan niitä vuosiin mahtunut! Ja sama täällä, en osaa poseerata minäkään – mutta on silti kiva saada myös sellaisia kuvia, joissa on ihmisiä mukana 🙂
Ja ihan loistavaa, että sullakin on kokemusta kuvausassarina toimimisesta 😉
Samaistun niin Elinan kommenttiin: jos itsestään saa jonkun kuvan matkoilla ikuistettua, niin harvoin se on kovin onnistunut:) Minä olen suurimman osan matkailustani tehnyt lasten kanssa, niin ei ole koskaan ollut varaakaan pysähdellä kuvaamaan. Jo pienillä pysähdyksillä saan kuulla siitä loputtomiin.
Minä olen myös vuosi vuodelta enemmän kyllästynyt lavastettuihin kuviin, jotka näyttävät kaikki samoilta. Monesti tulee vierailtua jollain suositulla paikalla, jossa näkee heti mielessään ne kymmenen samannäköistä kuvaa, jotka paikassa on otettu. Mun on aina silloin pakko mennä jonnekin ihan muualle ottamaan omat kuvani. Mulla menee myös aina hermo paikoissa, missä ihmiset jonottavat samaan kuvapaikkaan.
Täytyy kuitenkin arvostaa sun panostusta kuviin – selvästi tykkäät siitä tosi paljon.
Joo, en mäkään ihan kaikilla reissuilla jaksa järkätä mitään kuvaussessioita – niihin väsyy lopulta kaikki 🙂 Joskus vaan osuu niin kivat maisemat, että on kiva saada myös kuvia, joissa on itse (ja/tai puoliso) mukana 🙂
Juu ei … otan matkan varrella toki kuvia, maisemista, mutta yhtä paljon omia arkistojani kuin somea tai blogia varten. Välillä ”muistamme”, että hei, pitäisikö tänäänkin ottaa joku kuva, jossa jompi kumpi tai molemmat meistä olisimme, jotta näyttäisi edes vähän siltä, että me olimme täällä. Ja joskus, aika harvoin kyllä, lyhyellä matkalla on käynyt mielessä, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa pari eriväristä puseroa, etteivät kaikki kuvat näyttäisi samalta, mutta … so what!
Ainakaan nopeasti miettimällä ei tule mieleen yhtään tämän tapaista juttua kuviin liittyen.
Mäkin joskus pelkäsin sitä, että jos kuvissa ei näy ihmisiä (= minä itse), niin uskooko kukaan, että just mä olin siellä 😀 Hölmöä, mutta kaikkea sitä on vuosien varrella tullut pohdittua…
Voin kyllä hyvin samaistua näihin fiiliksiin ja hetkiin, vaikka ihan samanlaisia tilanteita ei toki olekaan ollut (ei kai voisikaan, heh). 😀 En koskaan varsinaisesti suuntaa mihinkään pelkän kuvan perässä, mutta joskus on tehty tähän sääntöön poikkeus toki. Poikaystävä tietää olevansa kuvaajan roolissa jo ennen lentokoneeseen astumista, joten hän on jo alistunut rooliinsa ja napsii sata kuvaa putkeen aina kun pyydän, jotta varmasti edes yksi onnistuisi eikä joutuisi heti uudelleen kameran taakse. 😀 Järkkäriä meillä ei kummallakaan edes ole, joten toki puhelimen kanssa aina helpompi näitä räpsimisiä spontaanisti hoitaakin. Tarinoita on aina hauska lukea kuvien takaa, se kun ei tosiaan aina ole juuri miltä ulospäin lopputuloksesta näyttää 😀
Heh, sulla on hyvin koulutettu poikaystävä 😉 Mäkin haaveilen, että jossain vaiheessa voisin reissata ja retkeillä ilman järkkäriä – se kun vie repusta aina aika paljon tilaa ja on muutenkin raskas raahattava.
Olipa hyviä ja tärkeitä tarinoita blogikuvien takaa! Kieltämättä kateeksi käy teitä bloggaajia, joilla on kuvaajana kaveri, lapsi tai mies – minä joudun kuvaamaan aina yksin, mikä selittää sen, että olen aika harvoin kuvissa. En uskalla hirveästi laittaa puhelintani tripodiin tai muuhun, kun se on yrittäjälle sen verran tärkeä työväline, siksi kuvani ovat usein aika tylsiä… Joskus aikanaan jaksoin raahata järkkäriä mukana, mutta yksin matkustaessa se on turhan arvokas ja hankala kannettava. Siksi otan nykyään kuvat kännykällä.
Tunnen tuskasi! Mäkin kuvailin pitkään (ja toki vieläkin) yksin, ja se tuntui usein hieman ahdistavalta ja ehkä vähän ”nololtakin”. Oma lukunsa on vielä jalustan raahaminen paikasta toiseen… Tsemppiä kuvaushetkiin!
Joskus mietin, pitäisikö järkätä (matka)bloggaajille kuvaustreffejä 😀 Olisi kiva ottaa kuvia toisista – ja toki saada sellaisia itsestäkin 🙂
Jouduin tänne nyt kakkososan kautta, kun halusin ensin lukea tämän. Jopas nauratti! 🙂 Kuvaan tosi paljon, mutta en ole koskaan itse kuvissa. En edes kehtaa pyytää miestä ottamaan, ja kamaliahan niistä aina tulee kun yrittää. Ei siis ole tarvinnut lavastuksiakaan. Oikeastaan ensimmäiset kuvat minusta on viime toukokuulta, kun olin kaverin kanssa reissussa ja hän otti kuvia kysymättä lupaa. Tästä innostuneena sitten mieskin kokeili syksyn reissullamme ottaa muutaman kuvan. Ihan hyvähän se olisi, kun olisi kuvia kirjoittajastakin.