Armenia on maa, joka jää helposti isompien naapureidensa varjoon. Se ei huuda huomiota viimeisen päälle siloitellulla ulkokuorella tai mahtipontisilla pilvenpiirtäjillä, vaan odottaa hiljaa, että sen erityisyyden ja aitouden huomaa. Mutta vaikka Armenia tuntuu rauhalliselta ja lempeältä, sen sydän sykkii vahvasti – ja sen rytmiä ylläpitää maan pittoreski pääkaupunki Jerevan.
Sykettä nostattava maahantulo
Matkustimme Tbilisistä Jerevaniin pakettiauton kyydissä. Olimme etukäteen hieman stressanneet maahantuloa, sillä Azerbaidzanin leimaa ei välttämättä katsottaisi Armeniassa kovin hyvällä. Rajalla meidät otettiinkin heti omalle kaistalle ja jouduimme virkailijan tentattaamiksi. Cilla meni meistä ensimmäisenä, minä taas viimeisenä – ja voin kertoa, että kokemuksemme olivat hyvin erilaiset.
Cillalta kysyttiin, onko hän ensimmäistä kertaa Armeniassa, mikä on matkan tarkoitus ja miksi hän on käynyt Azerbaidzanissa. Lisäksi virkailija halusi tietää majapaikan nimen sekä sen, onko meillä tuttuja Armeniassa. Lopuksi Cillan piti vielä kertoa puhelinnumeronsa sekä näyttää puhelimesta Whatsapp-keskusteluja. Katri ja Ilkka sekä Elina selvisivät pelkillä matkapuhelinnumeroilla, ja sitten tulikin minun vuoroni…
Ensin virkailija halusi ottaa ekstrakuvia (ensimmäisen onnistuneen lisäksi) ja pyysi tekemään kapealla käytävällä erilaisia kevätjuhlaliikkeitä. Viimeisimpänä hän pyysi minua istumaan kaiteen päälle sekä nostamaan käsiä ilmaan… Sen jälkeen mies alkoi jo leimaamaan passia, mutta ottikin leimasimen viime hetkellä pois ja nauroi räkäisesti päälle. En yhtään tiennyt, miten olisi pitänyt (tai uskaltanut…) reagoida, joten seurasin virkailijan toimintaa silmät suurina ja näytin varmaan peuralta ajovaloissa, sillä mies pyysi minua hymyilemään enemmän. Seuraavaksi hän halusi tietää, miten minulla menee elämässäni (mitä tähän kuuluu vastata?), johon koetin vaan sopertaa, että erinomaisesti…
Sitten tuli puhelinnumeron vuoro. Kun olin sanonut pari ensimmäistä numeroa, virkailija totesi vaan että ”jeesjees” ja palasi jälleen leimaamaan passia. Hän teki sen kuitenkin naurettavan hitaasti ja asetteli leimasimen todella tarkasti passin sivulle niin, että reunat menivät tasan. Tässä kohtaa luulin jo pääseväni jatkamaan matkaa, mutta ukkeli halusi vielä kruunata koko komeuden tekemällä bro fistin.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa, enkä muista, milloin olisin ollut yhtä helpottunut. Luulimme jo nähneemme kaiken, mutta hetkeä myöhemmin Cilla törmäsi vessassa röökimummoihin, jotka koettivat saada tupakkakartsoja jemmattua.
Ensimmäiset tunnelmat Armeniasta olivat siis hyvin hämmentyneet.
Ensikosketus Jerevaniin
Rajalta oli vielä monen tunnin ajomatka Jerevaniin. Pilkkopimeä vuoristotie tuntui koko ajan vain pelottavammalta. Roikuimme pitkän autoletkan perässä ja edessämme vilkkui kymmenien autojen hätävilkut. Ohitimme useamman kolaripaikan ja väistelimme tielle pudonneita suuria kiviä. Kuskin kärsimätön olemus ei myöskään lisännyt turvallisuuden tunnetta, päinvastoin.
Pitkän ja stressaavan päivän jälkeen saavuimme Jerevaniin keskellä yötä. Sade hakkasi auton kattoon, kadut olivat hiljaisia ja katuvalot heijastuivat heikosti suurista vesilätäköistä. Ohitimme useamman täyteen ahdetun roskalaatikon, ja kauhistelin mielessäni epämääräisiä sähköjohtorykelmiä, jotka roikkuivat talojen ikkunoista. Ensivaikutelma ei ollut imarteleva. Pröystäilevän ja aina hereillä olevan Bakun jälkeen Jerevan tuntui alkuun sotkuiselta ja etäiseltä, eikä olo ollut kovin tervetullut. Sama fiilis jatkui myös majapaikassamme, jossa respan mies veivasi sekä hinnan että huoneiden kanssa. Pitkän väännön jälkeen pääsimme lopulta nukkumaan, tosin emme alunperin varaamiimme huoneisiin.
Aamu ei juuri parantanut fiilistä. Aluksi emme saaneet kyytisovelluksia toimimaan ja sitten Jerevanin aamuruuhka osoitti, että vaikka matka olisi kartalla lyhyt, se voi ajallisesti viedä ikuisuuden. Opin, ettei tunti Armeniassa ole mitään. Päinvastoin, jos haluaa päästä ajoissa paikalle, kannattaa lyhyempiinkin siirtymiin varata reilu tunti ylimääräistä. Kuin ihmeen kaupalla ehdimme kuitenkin päiväretkellemme – olivathan kaikki muutkin myöhässä…
Vietimme siis päivän Armenian vuoristossa raikasta vuoristoilmaa hengitellen, ja se teki kyllä sielulle ja mielelle erittäin hyvää, mutta tästä lisää myöhemmin.
Illan pimeys herätti Jerevanin
Illan tullen palasimme Jerevaniin, ja onneksi palasimme. Lämpimässä syysillassa oli heti jotain sellaista, mikä tarttui itseenikin. Tuntui upealta huomata, miten kaupunki alkoi ikään kuin hengittää illan edetessä – ja minä sen mukana. Yhtäkkiä olinkin täysin samassa rytmissä Jerevanin kanssa, enkä meinannut saada siitä tarpeekseni.
Edessäni näyttäytyvä eläväinen Jerevan oli jotain ihan muuta kuin edellisillan likainen kaupunki. Kaduilla soi musiikki, ravintoloista kantautui naurua ja keskustan kahvilat täyttyivät iloisista ihmisistä. Keskustan lukuisat puistot muistuttivat vihreitä keitaita, joissa lapset leikkivät suihkulähteiden reunoilla, pariskunnat kävelivät käsi kädessä ja vanhukset istuivat penkeillä seuraamassa elämää.
Vanhojen, vaaleanpunertavien rakennusten sisältä löytyi moderneja kahviloita, tunnelmallisia viinibaareja ja tyylikkäitä ravintoloita. Jazz soi jossain kauempaa, ja hetkeksi saatoin unohtaa ajan kulun. Rakennukset eivät todellakaan olleet niin moderneja kuin Bakussa, mutta ehkä juuri se olikin syy, miksi rakastuin Jerevaniin nopeasti. Täältä löysin kaipaamiani säröjä ja särmiä sekä historian havinaa.
Seuraavana päivänä lähdimme jo varhain tutkimaan Jerevania. Edellisilta oli herättänyt kaikkien kiinnostuksen, emmekä malttaneet odottaa, että pääsisimme tutustumaan paikkaan paremmin. Aloitimme kierroksen toisen maailmansodan muistomerkiltä ja laskeuduimme sitten ikonisia Cascades-portaita alas. Turisteja oli jonkun verran liikenteessä, mutta minkäänlaisesta ruuhkasta ei tarvinnut kärsiä. Koetimme myös tiirailla koko Armenian symbolia eli Ararat-vuoria, mutta ne pysyivät itsepintaisten pilverhon takana piilossa.
Ihastelin koko ajan ääneen Jerevanin kauneutta. Kaikki se vehreys, vanhat puut ja ikiaikaiset vaaleanpunaiset rakennukset saivat minut täysin otteeseensa. Tunnelmaa nostatti myös se, että aurinko porotti ensimmäistä kertaa koko reissumme aikana kunnolla.
Tuntui, että aika riensi järkyttävää vauhtia, ja meidän oli pakko siirtyä syömään jotain ennen pitkää ajomatkaa Georgiaan. Katri bongasi erinomaisen ruokapaikan (T Philosophy) aivan portaiden luota ja siirryimme sinne. Lämmin suositus tälle paikalle!
Lähtöpäivän erikoinen kohtaaminen
Muutamaa tuntia myöhemmin istuimme jo Hiltonin aulassa. Juttelimme Cillan kanssa menneistä ja tulevista reissuista, kun yhtäkkiä utelias miesääni keskeytti meidät. ”Kuulenko mä suomen kieltä?” mies uteli, ja hetkeäkään miettimättä pyysin häntä liittymään seuraamme. Hetken päästä selvisi, että mies oli Armenian jalkapallojoukkueen entinen maajoukkuepelaaja, joka oli asunut uransa myötä myös useita vuosia Suomessa; Tampereella ja Espoossa. Jutustelimme hetken aikaa ja otimme (kuten kunnon turistin kuuluu) vielä yhteiskuvatkin Hiltonin aulassa. Niin se elämä yllättää!
Pian tämän jälkeen autokyytimme jo saapuikin. Kuski oli edellistäkin kireämpi, ja saimme esimerkiksi huudot siitä, kun olisimme halunneet istua hieman väljemmin tai avata ikkunaa tulikuumassa autossa. Tunnelma oli todella lataututunut (ja tästäkin huolimatta olimme kapinallisia Cillan kanssa, sillä pidimme ikkunoita ”salaa” auki koko matkan), mutta siitä kuskille täydet pisteet, että matka kesti huomattavasti vähemmän kuin tulomatkalla.
Kaukasian ujo pikkusisar
Armenian myötä Kaukasian kiertomatkamme tuli päätökseen. Vaikka Jerevan jäikin kutkuttelemaan ja haluaisin ehdottomasti palata Armeniaan, kotiinpaluu tuntui erittäin hyvältä, sillä matkaväsymys painoi jo kaikkien mieltä.
Kokemukset Armeniasta olivat näinkin lyhyen vierailun jälkeen todella positiiviset. Siinä missä Azerbaidžan loistaa yltäkylläisyydellään ja Georgia välittömyydellään, Armenia tuntui ensin hieman ujolta. Se ei tuonut itseään heti esiin, vaan jäi kuin varjoon odottamaan, että joku pysähtyisi katsomaan kunnolla. Mutta kun niin teki, sen luonne avautui: lämmin, ystävällinen ja teeskentelemätön.
Minulle maa myös näyttäytyi Kaukasian ujona pikkusisaruksena. Se oli aluksi etäinen ja ehkä hieman vaikeastikin tulkittava, mutta tutustuttuaan siitä ei enää halunnut päästää irti.
Oletko käynyt Jerevanissa tai Armeniassa ylipäätään? Mitä tykkäsit?
Lue myös:
Jopas oli maahantulo. Oletettavasti kyseessä oli eri virkailijat vai oliko? :O Hyvä kuitenkin, että ensivaikutelma ei kertonut koko totuutta ja paikka alkoi tuntua kivalta. Ei ole Armeniassa tullut käytyä, mutta kiinnostaisi kyllä. Paljon sielläkin olisi taatusti nähtävää.