Toinen päivä Bakussa alkoi varhain. Päivän määränpäänä olisi kolmen ja puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitseva Khinaliq (tai Xinaliq, kuten azeriksi sanotaan). Kipitimme kapeita katuja eteenpäin kaupungin vielä nukkuessa. Pari kissanpentua juoksi kukkaruukkujen taakse piiloon, kun vauhditimme askeleita. Jälleen kerran matkanjärjestäjän lupaama ”nouto majoituspaikasta” oli muuttunut edellisenä iltana, ja käveltävää oli tullutkin parin kilometrin verran.
Vaikka varasimme kävelyyn reilusti aikaa, olimme viimeisinä paikalla. Kohtaloksemme jäi tyytyä pakettiauton ahtaaseen takapenkkiin. Lyhyen ajomatkan jälkeen tiesimme, että autossa oli porukkaa ympäri maailmaa: saksalainen liikemies, intialainen vanhempi pariskunta, puolalainen perhe, venäläisiä ”läppäriyrittäjiä” sekä amerikkalais-intialainen pariskunta. Juttu luistaa, ja jossain vaiheessa oppaamme tajuaa meidän olevan ”sieltä Cha cha cha -Euroviisumaasta” ja laittaa Käärijän soimaan.
Bakun lasipintaiset tornit jäävät nopeasti taakse. Ajamme ensin pitkän matkaa Kaspianmeren rantaa, ennen kuin tie alkaa kiemurrella yhä korkeammalle vuorten väliin. Mitä kauemmas kaupungista ajamme, sitä karummaksi näkymä muuttuu. Neonvalojen säihke vaihtuu rusehtavanharmaaseen vuoristomaisemaan ja kiiltävä asfalttitie kuoppaiseksi ja kivikkoiseksi vuoristotieksi.
Neuvostoaikainen auto ja paritusyritys
Opas kertoo, että päästäksemme perille Khinaliq-kylään, meidän tulee vaihtaa autoa, sillä Sprinter ei jaksaisi kiivetä ylös saakka. Kaarramme kyläkahvilalle ja huomaamme sen eteen pysäköidyt kaksi vanhaa menopeliä. Täällä suositaan Neuvostoliiton aikaisia autoja, sillä niiden sanotaan kestävän jopa ydinräjähdyksen ja niitä voi tarvittaessa korjata maailman loppuun saakka. Omaan silmään autot näyttävät kiikkeriltä ja siltä, ettei niitä olisi voinut huoltaa useamminkin.
Olen kiipeämässä turkoosin paholaisen kyytiin, mutta yhtäkkiä kuski loikkaa pihalle autosta, alkaa papattaa azeriksi jotain ja viittoo sitten oppaan luoksemme. ”Mies haluaa, että menet tuohon toiseen autoon. Siellä on hänen naimaton veljenpoikansa. Pääset etupenkille,” opas tulkkaa. Ehkä vähiten maailmassa haluan tällaisille ”pakkotreffeille” – saati etupenkille istumaan. Mutta minulta ei kysellä. Mies avaa auton oven ja työntää minua sisälle, veljenpojan virnistellessä vieressä.
On heti selvää, ettei veljenpoika puhu lainkaan englantia. Vähintään yhtä selvää on myös se, ettei kyseessä suinkaan ole ikäiseni mies, vaan minua ainakin parikymmentä vuotta vanhempi ukkeli. Etuhampaista puuttuu puolet, mutta hymy on leveä. Vahva karhunkämmen puristuu ratin ympärille ja toisella kädellään hän taputtaa välissämme olevaa kohoumaa ja hokee ”motor motor”. Tässä vaiheessa en vielä tiedä sitä, mutta moottori tulee käymään vuoristossa niin kuumana, että pelkään monta kertaa polttavani jalkani siihen. Lisäksi joudun varmistelemaan, ettei kuuma moottori ole polttanut trikoisiini reikää.
Ensimmäisellä kuvauspaikalla toisen auton kuski haluaa ottaa minusta ja veljenpojasta yhteiskuvan. Pakotan Elinan mukaan kuvaan. Veljenpojalle on tärkeää, että Azerbaidzanin rekisterikilpi näkyy välissämme, joten seisomme sen molemmin puolin. Lopuksi pyydän toisen auton kuskia selfieen. Hän riisuu nopeasti hattunsa ja hymyilee leveästi. Lähetän kuvan kotijoukoille saatesanoilla ”Tässä on tuleva appiukkoni”.
Sumun somistamat kanjonit
Matka jatkuu. Tadzikistanin vuoristoteiden jälkeen olen varma, että mikään ei voi enää hetkauttaa. Alkuun pystynkin nauttimaan maisemista täysin rinnoin. Ihailen rotkojen yllä kaartelevia haukkoja ja kotkia ja koetan vauhdissa saada kuvattua louskuttavia paimenkoiria.
Kuski vetää etupaneelin jousesta saaden pyyhkijänsulat nousemaan. Sitten hän painaa napin pohjaan, jolloin pyyhkijät palautuvat paikoilleen. Radiota ei ole, joten moottorin jylinä ja myöhemmin jopa jonkinlainen kuolinhuuto, tulevat päivän aikana tutuiksi. Pian kuski tajuaa, että eläinkuvat ovat juttuni ja että innostun kuvaamaan kaikkea lampaista kotkiin. Niinpä hän alkaa jokaisen eläimen kohdalla pyyhkiä ikkunoita jousta vetämällä ja palauttamalla. Yhteistä kieltä ei ole, joten en pysty kertomaan, ettei hänen tarvitse nähdä moista vaivaa vuokseni.
Lämpötila auton etuosassa nousee. Koetan pyörittää ikkunaa auki, mutta sade piiskaa sisälle. Moottori huutaa taukoamatta ja polttaa reittäni, vuoristotie muuttuu mutkaisemmaksi ja autoon pinttynyt tupakanhaju tuntuu hetki hetkeltä pistävämmältä. Tuon tuosta ylhäältä tippuu kivenmurikoita tielle, ja kuski väistelee niitä parhaansa mukaan.
Sade muuttaa tienpinnan liukkaaksi. Pari kertaa auto käy penkan puolella ja kolhii itseään suuriin lohkareisiin. Kuskin ilmekään ei värähdä, ja alan uskoa, että tämä auto tosiaan selviää kaikesta.
Vesi valuu ikkunoita pitkin ja ruska lepää vuorten rinteillä. Sumu nousee vuorenrinteille peittäen huiput ja laaksot. Suurimman osan matkasta kuljemme kuin pilvessä, nähden juuri ja juuri eteemme.
Khinaliq – kylä yli kahden kilometrin korkeudessa
Viimeinen nousu kylään on päivän pelottavin. Moottori huutaa (jos mahdollista) vieläkin kovempaa ja auto heittelehtii mutaisella tiellä. Kanat ja ankat juoksevat auton edessä pitkin poikin ja sade hakkaa taukoamatta tuulilasiin. Auton pomppiessa kuoppaisella tiellä, lyön pääni pari kertaa kattoon. Turvavyö on epäkunnossa, eikä sille oppaan mukaan muutenkaan ole tarvetta. ”Nämä ovat ammattikuskeja.”
Viimeinen kilometri mennään lähes sokkona. Kuski ei enää ehdi pyyhkiä ikkunoita, sillä hän pitää ratista kaksin käsin kiinni – ensimmäistä kertaa koko päivänä.
Yhtäkkiä olemme perillä Khinaliqissa. Kaikki on karua ja vaatimatonta: lehmänlanta-aidat ja tuulen pieksemät talot näyttävät karuilta takana nousevia vuoria vasten. Alhaalla näkyy hautausmaa ja koulu, mutta muuten kylä on täynnä vieri viereen rakennettuja taloja, joiden alusta ja lopusta on vaikea saada selvää. Jostain sinisten pressuviritelmien takaa pari surusilmäistä lasta liittyy joukkoomme. Katseissa on varautuneisuutta, mutta myös uteliaisuutta. Pienet kädet kurottelevat meitä kohti ja suut kuiskivat jotain heidän omalla kielellään, hinalugilla.
Pujahdamme pienestä ovesta sisään ja tulemme paikallisen perheen kotiin. Lattiaa peittävissä kokolattiamatoissa on lehmänlantaa, ja koetamme parhaamme mukaan hyppiä niiden yli. Nousemme kapeat portaat yläkertaan, jonka lattia tuntuu niiaavan allamme. Ruokailutilan pöytään on tuotu talon parhaimmat astiat. Tarjolla on erilaisia salaatteja, ja pian pöytään aletaan kantaa keittoja, erilaista lihaa ja perunoita. Emme ehdi syödä edellisiäkään annoksia, kun uusi lautanen jo kiikutetaan eteemme.
Jostain syystä perhe ei halua esittäytyä tai edes näyttäytyä meille. He lymyävät viereisessä huoneessa ja välttelevät katseita. Opas juoksee keittiön ja ruokailutilan väliä kantaen meille aina vain lisää ruokaa. Välissä hän kertoo, että Khinaluq on käytännössä täysin omavarainen, ja kaikki lautasiltamme löytyvä on saatu omalta kylältä. Paitsi riisi, se on tuotu Iranista.
Ruokailu kestää. Pöydässä kiertää kaksi karvalakkia, joita voimme sovitella päähämme. Valkoisia käyttävät kuulemma korkea-arvoisemmat henkilöt, kun taas ruskea on tarkoitettu tavallisille pulliaisille. Myös kylän ylpeydenaihe, aikoinaan avaruudesta Khinaliqiin tipahtanut meteoriitti, laitetaan kiertämään pöydässä. Tunnelma on iloinen ja juttua riittää.
Pöydässä puhutaan matkailusta, elämästä ja siitä, mikä tässä elämässä oikein on tärkeää. Välillä pyyhimme silmiämme ja välillä repeämme taas suureen nauruun. En ymmärrä, miten meitä on näin hyvä porukka kasassa. Lopulta jopa nuori venäläispari intoutuu avaamaan suunsa. ”Olemme olleet jo monta vuotta maailmalla,” he aloittavat painokkaasti, ennen kuin liittyvät keskusteluun.
Ilta alkaa kuitenkin hämärtyä, ja opas sanoo, että meidän on päästävä jatkamaan matkaa. Vuoristotiet ovat jo hyvällä säällä haastavia pimeässä, mutta kaatosade tuo siihen lisähaastetta. Kukaan ei halua joutua kokemaan vuoriston sadetta ja pimeyttä yhtä aikaa.
Huutelemme kiitoksemme keittiöön niin monella kielellä kuin osaamme. Vastausta ei kuitenkaan kuulu. Astuessamme ulos talosta, huomaan kuolleen kissanpennun makaavan lanta-aidan vieressä. Olen melko varma, ettei se ollut siinä tullessamme. Sydäntä kouraisee. Olisimmeko voineet pelastaa tuon pikkuisen?
Lopuksi
Kotimatka alkaa. Jo ensimmäisessä alamäessä auton jarrut kirskuvat. Ääni tuntuu raapivan korvia, enkä voi ymmärtää, miten kuski pysyy niin rauhallisena. En voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos jarrut yhtäkkiä pettäisivät kokonaan. Täällä pienikin virhe voi olla kohtalokas. Milloinkohan meidät löydettäisiin, jos auto suistuisi alas vuorenrinnettä?
Sateesta huolimatta pysähdymme vielä muutamalle kuvauspaikalle. Vuoristoilma tuntuu raikkaalta tunkkaisen pakun ja toisaalta myös Bakun saasteiden ja öljynhajun jälkeen. En tiedä johtuuko se lyhyistä yöunista vai pitkistä matkustuspäivistä, mutta jollain oudolla tavalla erilaiset tunteet pelosta lapsenomaiseen riemuun tuntuivat sulautuvan yhdeksi epämääräiseksi mössöksi, saaden kaiken tuntumaan sekä uhkaavalta että lumoavalta.
Paluumatkalla näen vielä pari kotkaa, joista toinen lähtee lentoon aivan edestämme. Harmillisesti en ehdi saada siitä kuvaa, ja elekielestä päätellen myös kuski harmittelee tapahtunutta.
Saavuttuamme vihdoin takaisin Bakuun, Khinaliq ja kaikki päivällä koettu tuntuu epätodelliselta. Ja uskomattomalta tuntuu sekin, että parin kilometrin korkeudessa, omassa ylhäisyydessään viihtyvä Khinaliq on joskus ollut kaupunki. Ja vieläpä melko moderni sellainen: kylään on vedetty sähköt 1970-luvulla ja osa tiestä on asfaltoitu vuonna 2006.
Ai niin, ja nettiyhteyskin löytyy.
Onko Khinaliq tai Azerbaidzanin vuoristo ylipäätään tuttua seutua?
Lue myös:
Jatkokertomusta odotellen. Mitä sille treffikumppanille tai appiukolle tapahtui?!!!
He jäivät odottelemaan seuraavia rengastamattomia naisoletettuja 😀 Tästä ei siis tullut vuosisadan rakkaustarinaa 🙁
Olipa mielenkiintoinen juttu! Khinaliq ei ole niitä paikkoja, joista jokainen matkailubloggaaja käy/kirjoittaa. Juuri tällaisia juttuja kaivattaisiin lisää. Todella surullinen kohtalo pienellä nelijalkaisella ystävällä.
Kiitos Heidi! 🙂 Ja ei tosiaan ole tullut montaakaan postausta tuolta vastaan (tosin Elina varmasti kirjoittaa jossain vaiheessa oman versionsa 🙂 ). Ja jep, pennun kohtalo oli kyllä sydäntäsärkevä 🙁
Tyydyimme Azerbaidzanissa sittenkin Bakuun, eli maaseudulle emme ”uskaltautuneet”. Kaspianmerellä teimme kyllä pienen turistiristeilyn, se tarjosi kivoja, vähän erilaisia näkymiä kaupunkiin. Nuo autot maailmalla ovat kyllä aina oma lukunsa – nyttemmin kun järjestytämme usein kiertomatkoja vain meille kahdelle, niin joidenkin kohteiden osalta kyselen etukäteen autostakin, yrittäen varmistaa, että se on sellainen, jossa päivän voi kohtuumukavasti istuakin!
Hienot maisemat! Kuulostaa myös varsin kiinnostavalta paikalta – ja matkalta ylipäätään. Ruokakin näyttää oikein maukkaalta.
Oli taas niin mukaansatempaavasti kirjoitettu tarina, että lukiessakin itketti ja nauratti 💗Tuli myös mieleen omia kokemuksia oudoista paikoista: Intian ayurveda-hieronta… Kambodzan veneajelu… liikuttunut tunne siitä, miten vieraille tarjotaan parasta mitä pöytään voi laittaa. Ja sitten toisaalta kaiken ankeus ja vaatimattomuus. Todella ristiriitaisia tunteita saa tosiaan reissussa kohdata. Jos uskaltaa.