Satumainen. Se on varmasti adjektiivi, jollaisena Samarkand monelle vierailijalle näyttäytyy. Kaupunki hurmaa turkoosin ja kullan sävyillään sekä mosaiikkien koristamilla julkisivuillaan. Minut kaupunki sai koukutettua jo muutamalla somekuvalla. Niistä välittyi jonkinlaista tuhannen ja yhden yön tunnelmaa, ja minun oli pakko päästä selvittämään, mistä Keski-Aasian vanhimmassa kaupungissa oikein on kyse.
Saan ensikosketuksen uzbekkien ystävällisyydestä jo lentokoneessa. Vieressäni istunut nuorimies olisi tehnyt puolestani varmasti kaiken, mitä olisin ikinä keksinyt pyytää. Mietin miten juuri nyt, juuri tässä maailmantilanteessa tarvittaisiin enemmän hänenlaisiaan ihmisiä ja aitoa empatiaa.
Saavun Samarkandiin aamuyöllä. Lentokentän vessassa on viisi paikallista naista. Avaan vessakopin oven, jonka takaa paljastuu vielä kolme naista lisää. Yhteinen siistiytymishetki on käynnissä. Kun saan käytyä vessassa, minutkin kutsutaan mukaan pesemään naamani. Yhteistä kieltä ei ole, mutta naiset tarjoavat laukuistaan erilaisia rasvoja ja meikinpoistoliinoja.
Jätän naiset jatkamaan toimiaan ja siirryn lentokentän aulaan. Huomaan herättäväni huomiota. Meitä tuijotetaan pitkään, ja yhtäkkiä juoksutrikoot ja farkkutakin alle piilotettu t-paita tuntuvat todella väärältä asuvalinnalta.
Suuret yöperhoset lentelevät aulassa ristiin rastiin, ja väistelen niitä ja paikallisten katseita parhaani mukaan.
Kaupunkikierros ja Samarkandin helmet
Kuski on aulassa meitä vastassa. Huomaan heti, ettei yhteistä kieltä ole, mutta hän viittilöi meidät seuraamaan. Kipitämme kuskin perässä pienelle parkkipaikalle, joka on täynnä valkoisia Chevroleteja. Muistan lukeneeni, että muita autoja täällä ei juuri olekaan. Takapenkillä ei ole turvavöitä, joten puristamme ovenkahvoja rystyset valkoisina, kun kuski lähtee pujottelemaan Samarkandin vilkkaille kaduille.
Saavumme ensimmäiseen paikkaan. Kääntäjän avulla kuski kertoo, että oppaamme on kohta täällä. Tuntuu kiusalliselta, ettemme voi kommunikoida normaalisti, sillä kuski ei ymmärrä sanaakaan englantia. Opas saapuu kuitenkin nopeasti ja tilanne raukeaa.
Lähdemme kiertelemään Samarkandin nähtävyyksiä. Jo ensimmäisen kohdalla joudun hieraisemaan silmiäni, sillä upea Amir Timurin mausoleumi aukeaa upeana edessämme lempeässä aamuauringossa. Pujahdan portista sisään ja liityn muiden valokuvaajien joukkoon. En tiedä, minne kamerani suuntaisin, sillä joka puolella on toinen toistaan mielenkiintoisempaa kuvattavaa. Pienet, koristeelliset yksityiskohdat sekä mahtipontiset rakennukset tekevät itseeni vaikutuksen. Opas kertoo tarinoita Amir Timurista, Aasian viimeisestä paimentolaishallitsijasta. Hurjat valloitusretket kansanmurhineen ja mystisen kauniit rakennukset eivät tunnu sopivan yhteen, mutta historia osoittaa toisin.
Jatkamme matkaa kaupungin jylhälle keskusaukiolle (Registan-aukio). Jälleen kerran tuntuu, että olen hypännyt suoraan satukirjan sivulle. Ainoastaan sisäänkäynnin yhteydessä oleva turvatarkastus palauttaa minut takaisin tähän päivään. Kiertelen keskusaukiota ja mietin, mikseivät suomalaiset opinahjot ja majoituspaikat ole koskaan näyttäneet näin upeilta. Jään pohtimaan, millaista tähtitieteen opiskelu täällä on mahtanut olla.
Suosikkivaimon moskeija ja viettelysten basaari
Matka jatkuu. Olemme vihjanneet oppaalle jo aiemmin, että olemme kiinnostuneita keramiikasta ja haluaisimme päästä kiertelemään basaaria. Suuntaamme sinne Bibi-Khanym-moskeijan kautta. Kyseessä on Uzbekistanin ainut naisen mukaan nimetty moskeija, jonka Timur rakennutti aikoinaan suosikkivaimolleen (hänellä oli niitä useita). Opas kertoo, että moskeijasta piti tulla koko islamilaisen maailman upein rakennus, mutta se alkoi rapistua jo varhaisessa vaiheessa, minkä lisäksi maanjäristykset jättivät siihen oman jälkensä.
Rapistunut tai ei, tuntui silti hienolta seistä moskeijan edessä.
Seuraavaksi siirryimme viereiselle Siyobin basaarille. Eri väreissä hohtavat lautaset kiinnittivät heti huomioni, ja niiden tutkailussa meni yllättävän paljon aikaa. Ne kaikki olivat omalla tavallaan upeita, mutta yksikään niistä ei silti tuntunut täysin omalta. Siirryn keramiikan parista ruokien luo. Myynnissä on kaikkea kananmunista siemeniin ja pähkinöistä kuivattuihin hedelmiin. Vaikka kuinka olen etukäteen ajatellut, etten vatsapöpön pelossa syö mitään kuumentamatonta, huomaan pian rouskuttavani erilaisia hedelmiä ja pähkinöitä. Myyjät tarjoavat auliisti maistiaisia, mutta eivät silti tule iholle. Täkäläinen kaupankäynti sopii hyvin introvertille luonteelleni.
Kauneudellakin on rajansa
Päivän aikana huomaan, että kaikella kauneudellakin on rajansa. Mitä pidemmälle iltaa kohden mennään, sitä harvemmin jaksan enää kaivaa kamerani esille. Turkoosikattoiset moskeijat tai koristeelliset rakennukset eivät enää säväytä samalla tavalla kuin vielä muutamia tunteja aiemmin.
Tuntuu, että olen nähnyt niitä ihan liikaa, ja rakennukset alkavat sekoittua toisiinsa. Tunnistan sieltä täältä paikkoja, joihin olen törmännyt aiemmin Instagramissa, mutten muista niiden nimiä. Lisäksi lähes yli vuorokauden jatkunut valvominen alkaa näkyä, ja minun on todella vaikea keskittyä oppaan kertomuksiin. Lyhyillä automatkoilla silmäni painuvat väkisinkin kiinni, ja herääminen on kerta kerralta hankalampaa.
Ja juuri kun kuvittelen, ettei Samarkand voi enää yllättää, opas vie meidät Shah-i-Zindan mausoleumeille. Turkoosin eri sävyissä loistaviin hautakammioihin on haudattu kuninkaallisia ja aatelisia. En tiedä johtuuko se kellonajasta vai paikan nauttimasta somesuosiosta, mutta täällä on ehdottomasti eniten turisteja. He tukkivat tien täysin mielivaltaisesti pyrkiessään saamaan täydellisiä kuvia. Kuvat pilaaville ohikulkijoille puhistaan ja huokaillaan mielenosoituksellisesti. Tästä huolimatta uskallan väittää, että seison yhden maailman kauneimman nähtävyyden edessä.
On pakko nipistää itseään, jotta todella uskon olevani oikeasti täällä. Ensimmäinen päivä Uzbekistanissa on ollut juuri niin tarunhohtoinen kuin olen ajatellutkin. En millään malta odottaa seuraavaa päivää ja sen mukanaan tuomia seikkailuja.
Lue myös:
Uzbekistan on toden totta maa, joka itseäni kiinnostaisi kovasti. Kiva päästä lukemaan teidän kokemuksia sieltä, että mitä ainakin kannattaa maassa käydä katsomassa.
Kiitos Mikko 🙂 Postauksia on varmasti luvassa useita sekä täällä että Elinan blogissa 🙂
Siis ihana alku reissulle tuo vessa kohtaaminen. Mutta siis niin ihanat värit. Tulee mieleen eräät hautausmaat Vietnamissa, siis väriloistosta.
Toi on kyllä niin jännä, koska itse en osaa yhdistää värikkyyttä ja väriloistoa hautausmaihin. Olisi tosi mielenkiintoista päästä vierailemaan Vietnamin hautausmailla!
Niitä samoja kuvia maasta olen myös tuijotellut ja sijoittanut bucket listalle. Upealta näyttää. No nyt pohdin tuleeko todellakin ähky, kuten mainitset….aika näyttää. Kerron sitten joskus.
Toivottavasti pääsisit itsekin fiilistelemään Uzbekistania ja Samarkandia paikan päälle 🙂 Ähky siellä tosiaan tuli, mutta nyt taas on jo ikävä noihin maisemiin!
Samarkand on näyttävä ja kaunis, mutta itselleni kivoimpana kaupunkina tuolla suunnalla jäi mieleen Bukhara. Ehkä siksi, että se oli jotenkin lähestyttävämpi, inhimillisemmän kokoinen kujillaan ja basaareissaan. Tuosta pukeutumisesta sen verran, että mielestäni kannattaa kyllä yrittää sulautua maassa kuin maassa sen sijaan, että olisi jääräpäisesti sitä mieltä, että minähän pukeudun kuten haluan. Vaikka tuskin teillä trikoot ja farkkutakki oli tällainen valinta 🙂
Heh, meillä oli trikoot ja farkkutakit vaan lennon ajan päällä. Käytiin vaihtamassa vaatteet heti Samarkandin päässä soveliaampiin 🙂 Ja hyvä kommentti, sehän ei tästä tullut ilmi!
On kyllä hengästyttävän nättiä ja koristeellista joka puolella! Ehdottomasti kiinnostaa ja oli tosi kiva seurata tätä teidän kauan odottua reissua 🙂
Kiva että olitte hengessä mukana somen puolella 🙂 Postauksia on tulossa paljon – toivottavasti ei kuitenkaan ähkyyn asti 😀
Uzbekistaniin täytyy kyllä joskus päästä. Oi että miten nättiä! Afganistanissa oli aika samanlaisia moskeijoita, mutta määrällisesti vähemmän kuin tuolla. Kiva kuulla lisää teidän reissusta! 🙂
Siellä oli kyllä kaunista! Mulle jäi stan-valtioihin kunnon into ja toivottavasti saan ne kaikki kerättyä 🙂 Kiva kuulla, että reissu ja sen käänteet kiinnostaa! 🙂
Samarkand ja Buhara olivat upeita kaupunkeja Uzbekistanissa, joihin pääsemisestä oli haaveillut vuosikymmeniä. Me osallistuimme mieheni kanssa aikoinaan viiden Stanin kierrokselle. On kiva lukea kokemuksianne reissusta. Varasitteko kuljetukset ja opastukset etukäteen vai vasta paikan päällä?
Pakistanin kiertomatkalle osallistuin hyvin lyhyen miettimisen jälkeen tänä keväänä ja ehkä viimeinenkin Stan-maa tulee vielä joskus nähtyä.
[…] Samarkand – Silkkitien satumaisin kaupunki […]