Olemme lähteneet liikkeelle aikaisin aamulla. Kuskimme osaa harvinaisen hyvin englantia, ja ajomatka sujuu mukavasti jutustellen. Nappaamme kyytiimme vielä jenkkinaisen, joka on reissussa soolona. Hän on vaikuttunut Uzbekistanista ja odottaa innolla pääsevänsä valloittamaan seuraavan uuden maan. Kaipaan itsekin raikasta vuoristoilmaa aavikolla vietetyn vuorokauden jälkeen. Täältä tullaan, Tadzikistan!
Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen saavumme rajanylityspaikalle, jossa on ruuhkaa. Kymmenittäin paketti- ja matkailuautoja on pyrkimässä rajan yli. Odotamme ja odotamme, mutta kukaan ei oikeastaan tiedä mitä. Seisomme koko ajan kasvavan jonon alkupäässä. Osa jonottajista muuttuu kärsimättömiksi ja koettaa marssia jonon läpi suoraan tiskille. Tilanne kärjistyy kiukkuiseksi säksätykseksi.
Lopulta jono lähtee liikkeelle. En pysy laskuissa, monenko kopin läpi joudumme kävelemään tai kuinka monelle näytämme passejamme. Tuntuu hyvältä olla suomalainen, sillä pääsemme jokaisesta tarkastuksesta kuitenkin nopeasti läpi. Toista on jenkillä: hänen passiaan syynätään huomattavasti tarkemmin, ja yksi virkailija on jopa eväämässä pääsyn Tadzikistaniin puuttuvien leimojen vuoksi. Leimat kyllä löytyvät passista, mutta virkailija ei jaksa selata passia tarpeeksi.
Ahdistavan ylityksen jälkeen olemme vihdoin Tadzikistanissa ja jatkamme matkaamme Panjikentiin. Yhtäkkiä olemme keskellä ihmisvilinää. Kaikkialla on ääntä, liikettä ja erilaisia tuoksuja. Rauhallisen ja lähes äänettömän aavikkoyön jälkeen tuntuu kuin olisimme pudonneet johonkin aivan eri todellisuuteen. Joudumme pitämään toisistamme kiinni, ettemme katoaisi ihmisvilinään.
Toisin kuin Samarkandin basaareissa, täällä ei ehdi pysähtyä. Kuljemme ihmismassan mukana, ja katson, miten kädet kurottautuvat vauhdissa nappaamaan jotain. Seteleitä tungetaan vauhdissa myyjien käsiin, eikä kukaan varmasti ehdi tarkistaa, mitä tuli maksettua. Pysähtelijöitä päin kävellään ja kaiken kaaoksen keskellä pujotteleva, torveaan soittava skootterikuski vain pahentaa tilannetta.
En todellakaan ehdi miettiä mahdollisia ostoksia, sillä yritän vain päästä eteenpäin. Ilmassa haisee muovi. Onneksi opas on löytänyt oviaukon, josta pääsemme pujahtamaan ulos. Siellä meitä odottaa joukko kerjääviä naisia ja lapsia, kaikilla käsi vaativasti ojossa.
Fann-vuoristo ja seitsemän järveä
Hyppäämme autoon ja lähdemme jatkamaan matkaa Länsi-Tadzikistanin vuoristoon, josta löytyy seitsemän toisiinsa helminauhan lailla kytkeytyvää, väriltään alati muuttuvaa vuoristojärveä. Näitä järviä kutsutaan nimellä Haftkul (”seitsemän järveä” tadzikiksi) ja ne muodostavat henkeäsalpaavan ketjun Shing-joen rotkossa, Fann-vuorten sydämessä.
Tämä luonnon luoma helminauha kohoaa 1640 metrin korkeudelta aina lähes 2400 metriin asti, enkä malta millään odottaa, että pääsemme ensimmäiselle järvelle. Opas kertoo, että jokainen järvi on omanlaisensa ja niillä on oma nimensä ja tarinansa. Nezhigonin, Soya, Gushor, Nofin, Khurdak, Marguzor ja Hazorchashma. Nimet soljuvat oppaan suusta kuin runo.
Surusilmäinen poika ja piknik lehmien kanssa
Ilma viilenee sitä mukaa, mitä korkeammalle jatkamme. Ajamme läpi useiden pikkukylien, vilkuttelemme paikallisille ja väistelemme tiellä kulkevia vuohia ja aaseja. Pysähdymme hieman ennen viidennettä järveä ja lähdemme kävelemään kylän läpi. Heti lauma lapsia lyöttäytyy seuraamme. He haluavat esittäytyä ja tavailevat sitten meidän hauskan kuuloisia nimiä kilpaa.
Yksi lapsista, surusilmäinen poika, huomaa ranteessani läpinäkyvän kierreponnarin. Hän ei saa siitä silmiään irti ja haluaa välttämättä päästä koskettamaan sitä yhä uudestaan ja uudestaan. Päätän lahjoittaa ponnarin pojalle. Hetki on liikuttava. Toisaalta sydämeni särkyy, sillä minulla ole mitään annettavaa muille lapsille.
Jatkamme matkaa. Hyppäämme hetkeksi auton kyytiin ja pysähdymme seuraavan kylän kohdalla. Opas ehdottaa piknikiä ja suostumme siihen oitis. Iltapäivä on jo pitkällä ja nälkä kurnii. Asettaudumme puron varrelle nurmikolle syömään. Opas on tuonut mukanaan suuren silkkimaton ja teetä. Tarjoilemme hänelle omia eväitämme, salmiakin makuisia taateleita ja jogurttikuorrutteisia pähkinöitä. Salmiakki saa sekä oppaan että jenkin suut vääntymään, vaikka he kuinka koettavat vakuuttaa, että salmiakkitaatelit ovat ihan okei.
Pian seuraamme liittyy pari lehmää. Näemme, miten toinen niistä hyökkää vartioimattoman muovipussin kimppuun ja kiskoo pussin sisältöineen suuhunsa. Viereisten autojen miehet syöksyvät sättimään lehmää, vaikka itse olen eniten huolissani naudan terveydestä. Kun muovipussi sisältöineen on tuhottu ja yhdelle silkkimatolle virtsattu, lehmät alkavat lähestyä seuraavaksi meitä. Toteamme kaikki lähes yhteen ääneen, että tässä kohtaa lienee parasta jatkaa matkaa.
Vuoristotien vaarat
Olemme ajaneet serpentiiniteitä pitkään, ja kaikki on mennyt hyvin. Kuudennen ja seitsemännen järven kohdalla onnemme loppuu. Tie on osittain sortunut, eikä siitä suositella enää ajamaan. Muut ovat jättäneet autonsa kiltisti tienreunaan, mutta kuskimme haluaa itsepäisesti koettaa, pääsisikö autolla vielä etenemään. Hän käskee meidät pois autosta, painaa sitten kaasun pohjaan ja lähtee moottori ulvoen etenemään kohti sortumispaikkaa. Toinen paikallinen koettaa mahdollisimman äkkiä saada haravoitua hiekkaa auton alle. Hänkään ei usko, että autolla on mahdollisuuksia edetä.
Renkaat eivät saa irtohiekasta otetta. Moottori huutaa ja ilman täyttää epämiellyttävä haju. Kuski valuttaa auton takaisin lähtöpaikkaan, käskee haravamiestä toimimaan ripeämmin ja lähtee sitten uuteen yritykseen. Irtokivet sinkoilevat ja haravanvarressa ollut mies on huolissaan tien kestävyydestä. Kuski koettaa vielä kerran. Hän ottaa jälleen vauhtia, ja tällä kertaa painaa kaasua pohjaan niin pitkään, että auto todella pääsee sortumakohdan yli. Fiilis on ristiriitainen. Toisaalta olen iloinen, että matka jatkuu, mutta toisaalta huoli siitä, mitä edessä vielä tulee vastaan, kasvaa.
Syke ei ole vielä ehtinyt tasaantua sortuneen tien aiheuttamasta jännityksestä, kun kapealla hiekkatiellä meitä vastaan tulee auto. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan, mutta aiemmin ohitukset ovat menneet varsin kivuttomasti. Nyt vastaantuleva auto ei suostu pakittamaan levennykselle, joka on aivan hänen takanaan. Sen sijaan hän käskee suureen ääneen meidän peruuttaa tien reunalle. Kuskit huutavat naamat punaisena toisilleen, ja tunnelma on todella kireä. Lopulta kuskimme päättää suurieleisesti peruuttaa reunukselle. Kuulen avonaisesta ikkunasta, miten kivet lähtevät jälleen sortumaan. Renkaat sutivat tyhjää. Olen aivan varma, että tipumme, ja puristan rystyset valkoisina ovenkahvaa. Kuskimme huutaa jälleen vastaantulijalle, mutta vieläkään mies ei suostu siirtämään autoaan. Pelkään, että jos liikahdan autossa millinkin, kippaamme alas tieltä.
Sitten, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tilanne yhtäkkiä selviää. Edessämme ollut mies peruuttaa ja me pääsemme turvallisesti ohi.
”This is Tadzikistan!”, opas nauraa. Meitä muita ei edes hymyilytä.
Seitsemäs järvi, upein kaikista?
Emme pääse autolla aivan perille asti, sillä tie on täyttynyt vedestä. Kuski käskee meidät ulos, ja jatkamme matkaa kävellen. En ehdi ottaa montaakaan askelta, kun päässä alkaa humista. En tunne sormiani enkä kohta jalkojani. Pelkään pyörtyväni. Olo on todella huono, mutta onneksi Elina tuli vierelleni tsemppaamaan. Askel askeleelta lähestymme järveä.
Paikalliset kutsuvat seitsemättä järveä Hazorchashmaksi. Se tarkoittaa tuhatta lähdettä. Järvi on aiempia helpommin lähestyttävä. Ympäristö on tai siitä on muokattu sellainen, että täällä voi viettää aidosti aikaa. Mutkitteleva, lähes 15 kilometrin pituinen ajotie myös päättyy järven rantaan, joten ohikulkuliikennettä ei ole.
Rannassa on muitakin. Muutamia matkailuautoja on parkkeerattu aivan vesirajaan ja jossain soi musiikki. Ihmettelen, miten rannan tuntumassa on yhtäkkiä hyvin hoidettu nurmikko. Se pistää silmään karussa vuoristomaisemassa. Opas kertoo, että vuoristoa yritetään rehevöittää kasveilla ja nurmikolla, jotta siitä saataisiin turistien mielestä mielenkiintoisempi. Samalla opas kertoo, etteivät he voi ymmärtää, miten turistit eivät kunnioita luontoa, vaan jättävät jälkeensä valtavan määrän roskaa, jota paikalliset koettavat parhaansa mukaan kerätä pois.
Huokaisen syvään. Kunpa tämä paikka saisi olla rauhassa turisteilta ja heidän typeriltä toiveiltaan. Samassa katse osuu järvellä kelluvaan limupulloon ja sydäntä puristaa. Peli taitaa olla jo menetetty…
Pariskunta vai jotain muuta?
Päivän aikana koemme myös muutaman erikoisen hetken. Ensimmäinen on piknikillä, kun jenkkinainen alkaa puhua, että hän on ehdottomasti myös sukupuolivähemmistöjen puolella ja että hän haluaa joskus vielä matkailla maissa, joissa kaikilla on esimerkiksi yhtäläinen oikeus avioliittoon. Aihe on toki tärkeä, mutta naisen purkaus tuntuu ihmeelliseltä. Nyökkäilemme Elinan kanssa, mutta emme oikein osaa tai edes halua ottaa asiaan kantaa. Jenkki on selkeästi harmissaan, ettei juttu jatku sen pidemmälle.
Emme mieti asiaa sen enempää, mutta jossain vaiheessa myös opas alkaa uteliaaksi. Hän tahtoo tietää, mitä me oikein olemme, ystäviä vai kenties jotain muuta. Kiirehdimme selittämään ystävyydestämme sekä Elinan perheestä. Mietimme ääneen, mikä meidän käytöksestämme on tehnyt epäilyttävää, mutta tajuamme pian, että olemme varmasti olleet täkäläiseen makuun liian läheisissä tunnelmissa ottaessamme valokuvia ”rennosti toisiimme nojaillen”.
Kun pääsemme vuoristosta takaisin tasaiselle tielle, Elina uskaltaa vihdoin kysyä kuskilta, ovatko onnettomuudet täällä kovin yleisiä. Kuski vakavoituu ja kertoo, että viime vuonna autollinen nuoria tipahti tieltä järveen. Auto jäi katolleen veteen, eikä ketään saatu pelastettua. Hiljaisuus laskeutuu autoon.
Olemme hiljaa rajalle asti. Sen tuntumassa kuski kysyy, haluaisimmeko tulla heidän perheensä luokse syömään. Päivä on ollut pitkä, ja meillä olisi vain muutama tunti aikaa nukkua ennen siirtymistä lentokentälle. Katsomme Elinan kanssa toisiamme. Joudumme kieltäytymään kutsusta, vaikka enemmän kuin mitään haluaisimme päästä kurkistamaan paikallisten kotiin.
Ilta alkaa hämärtyä, kun saavumme raja-asemalle. Opas ohjaa meidät jonojen ohi pienelle luukulle, jossa saamme tarvittavat leimat passeihimme.
On aika hyvästellä Tadzikistan.
Lue myös:
On hienoa, että mainitsit myös käytännön vinkkejä, kuten kulkuyhteydet ja majoitusvaihtoehdot. Esimerkiksi Rachnapollon ja Shing ovat hyviä lähtöpisteitä vaellukselle, ja paikallisten vieraanvaraisuus tekee matkasta erityisen.
Jos suunnittelet matkaa Fann-vuorille, suosittelen tutustumaan myös Iskanderkul-järveen, joka on yksi alueen tunnetuimmista nähtävyyksistä. Sen turkoosi vesi ja ympäröivät vuoret tarjoavat upeat puitteet retkelle.
Kiitos vinkeistä 🙂 Meillä jäi tuo Iskanderkul-järvi käymättä, ja kieltämättä se jäi hieman kaivelemaan! No, tulipa hyvä syy uusintareissulle 😀
Tosiaan jokin kiva patikointireissu tuolla olisi todella mukava, mihin Hieroja seinäjokikin viittaa. Hienoja ja varsin ainutlaatuisia maisemia näin suomalaisten näkökulmasta. Joskus tuntuu, että roskaamisesta syytetään vähän liikaa jopa turisteja, itse olen nähnyt huomattavasti enemmän paikallisten välinpitämättömyyttä monissa maissa.
Miten korkealla tuo reitti muuten suurin piirtein oli?
Tuo on kyllä totta, että on aina helppo syyttää ”jotain toista” – ihan elämässä yleensäkin. Korkein järvi oli 2400 metrissä.
Maisemat on kyllä upeat, mutta reittikuvaus on hirvittävä. Naurahdin hieman lehmäepisodille ja kusiselle silkkimatolle.
Kusinen silkkimatto oli kyllä legendaarinen 😀
Olisin juuri myös tuo joka kysyy onnettomuuksista ja aiheuttaa hiljaisen ahdistavan tunnelman😅. Upea päivä teillä jännityksineen kaikkineen
Hahhah, onneksi tuo asia selvitettiin vasta loppusuoralla 😀 Ja oli kyllä elämys!
Oooh, minkä seikkailun olette saaneet kokea! Rajanylitysmuodollisuudet ja teiden kunto ovat kyllä jännittäviä joissain osissa maailmaa. Huikeita muistoja olette kyllä saaneet!
Kiitos Taina 🙂 Tämä oli kyllä upea elämys kaiken kaikkiaan!
Täytyi olla todella pelottavaa kyydissä! Hui mahoton! Sinnikäs opas, hänen oli saatava näyttää teille se viimeinenkin järvi. Mietin myös tuota roskaamista. Toki turistit sotkevat, mutta kuinka paljon jätettä monissa maissa nimenomaan paikalliset viskovat ajattelematta yhtään mitään. Hyvä jos tuolla osataan ajatella toisin.
Joo, kuski ei tosiaan suostunut luovuttamaan… Hän vaikutti muutenkin aika pänkkäpäiseltä, eikä esimerkiksi säästellyt sanojaan tilanteissa, kun joku tuli kapealla vuoristotiellä vataan 😀
Aivan upeat maisemat ja sitten myös reippaammin jännittäviä hetkiä. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin! Muoviroskat vesistöissä sattuvat aina minunkin sydämeen.
Oli kamala katsoa, miten järvessä kellui muovia… Samoin teiden varsilla oli jonkun verran roskaa :/ Kunpa ihmiset joskus oppisivat…
Onneksi pääsitte turvallisesti takaisin. Melkoisen kuumottavia tilanteita reitillä, mutta myös niin upeita hetkiä ja maisemia. Seikkailua parhaimmillaan!
Heh, seikkailua tosiaan 😀 Mutta sopii tyyliin!
Huh, aikamoinen seikkailu mutta varmasti myös ikimuistoinen kokemus. Upeita maisemia teillä on siellä ollut ja yksi uusi maa taas plakkarissa.
Tuo sana ”jenkki” särähtää minulla aina korvaan vaikka ymmärrän, että se aika yleisesti Suomessa käytössä. Täällä Yhdysvalloissa ei tulisi mieleenkään kutsua ketään jenkiksi, ja jenkittely koetaan monessa paikassa aikamoiseksi loukkaukseksi. Juontaa historiaan.
Kiitos palautteesta Paula! Täällä nostan käden pystyyn virheen merkiksi, en tosiaan tiennyt, että jenkki-sanalla on noin negatiivinen kaiku 😮 Ihan uutta tietoa, kun kävin asiaan perehtymässä. Jatkossa en siis käytä tuota sanaa 🙂
Onneksi tartuit tähän tilaisuuteen ja varasit meille retken tuonne, tämä oli kyllä hirmuisen mielenkiintoinen, joskin myös jännittävä päivä noilla yksisuuntaisilla vuoristoteillä! 😀 Pitää jatkaa yhteiskuvien ottamista, vaikka ne muissa ihmetystä herättäisi 😀
Todellakin pitää! 😀 On aina kiva järjestää ihmetystä 😀
Ai hitsi, taas tuollainen tarina tuolla vuoristotiellä, jossa siinä hetkessä kuumottaa ja jännittää, mutta jälkikäteen noi on ne, mitä muistellaan ja nauretaankin jossain vaiheessa helpottuneena. Tulipahan elettyä;)
Toi roskaaaminen on kyllä ihan älytöntä ja luulisi, että nykyaikana ei enää edes kehtaisi.
Lukijana toivoin, että olisitte vastanneet myöntyvästi illalliskutsuun, mutta tiedän myös, miten poikki voi reissussa olla ja nukkuakin pitää.
Mielettömät maisemat ja varmasti hieno reissu.
Illalliskutsu jäi harmittamaan meitäkin älyttömästi, sillä nuo on usein juuri niitä reissujen parhaita juttuja! Mutta ei tosiaan olisi aikataulullisesti onnistunut, kun lento lähti aamuyöllä ja kaikki tavarat oli vielä pakkaamatta hotellissa.
Tadzikistanin vuoristotiet ovat kyllä aikamoisia. Vietin itse siellä yhden päivän ja oli varmasti pomppuisin kyyti ikinä. Pelotti vähän väliä milloin suistumme tieltä, koska vastaantulijoita riitti ja kuski ajoi todella lähelle tien reunaa.