Kööpenhaminassa jopa eroaminen on kauniimpaa

Jatketaan vielä hetki vanhojen reissujen muistelulla. Tänään vuorossa on Köpiksen matka, josta tulee kuluneeksi kohta neljä vuotta. Kaupunki teki aikoinaan itseeni niin suuren vaikutuksen, että halusin ehdottomasti jakaa siitä jonkinlaisen muistelupostauksen myös tänne.

Kaupunki on itselleni siinäkin mielessä merkityksellinen, että siellä tajusin paljon itsestäni ja silloisesta tilanteestani. Muistan, miten tuntui hieman helpommalta tehdä isoja, elämää mullistavia päätöksiä kauniissa kaupungissa kaukana kotoa. Ja kaatosateessa, vierasta kieltä puhuvan ihmisjoukon keskellä oli helpompaa tarrata toisen käteen, katsoa silmiin, kiittää kaikesta ja todeta, että meidän on parempi ilman toisiamme.

Köpis oli ensiaskel matkalla kohti itsenäisempää ja onnellisempaa elämää – ja olen siitä ikuisesti kiitollinen.

Mutta ennen kuin menee liian syvälliseksi, niin hypätäänpä aikakoneella vuoteen 2016:

Taidan todeta tämän saman jokaisen reissun jälkeen, mutta kyllä, olen jälleen kerran rakastunut. Kööpenhamina oli juuri niin ihana kuin olin ajatellutkin, vääränlaisesta varustuksesta, vesisateesta ja jäätävän kylmästä tuulesta huolimatta.

En tiedä olenko täällä jo kertonut, mutta Tanska ja erityisesti Kööpenhamina ovat aina kiehtoneet minua todella paljon. Jostain syystä olen kuitenkin säästellyt Tanskaa. Olin aina haaveillut, että matkustaisin sinne jonkun itselleni tärkeän henkilön kanssa. Olin naiivisti maalaillut mielessäni loppumattomia kesäöitä, kaiken voittavaa rakkautta ja tunnetta siitä, ettei mikään voi meitä satuttaa. Lopulta päädyin Kööpenhaminaan kuitenkin pimeänä ja sateisena helmikuuna. Mikään ei ollut sitä, mistä olin haaveillut, mutta silti kaikki meni juuri niin kuin pitikin. Yöttömien öiden sijaan sain valon takaisin elämääni. Ei ollut käsikkäin kävelyä, mutta pitkästä aikaa tuntui taas helpolta hengittää. Ei tullut kliseisiä yhteiskuvia, mutta muistan kuitenkin hymyilleeni matkan aikana enemmän kuin aikoihin.

Vaikka reissuun sisältyi myös aamuyöhön venyneitä keskusteluja ja kullattuja muistoja, tiesimme tekevämme oikein. Ensi kertaa aikoihin me molemmat todella olimme oikealla tiellä.

Ensimmäisenä päivänä satoi kaatamalla, ja mietin protestoiko sää päätöstäni. Vaikka kastuimme läpimäriksi villakangastakeissamme, emme kumpikaan halunneet pysähtyä. Meillä oli palava tarve sinkoilla sinne tänne, pitää itsemme kiireisinä ja varoa katsomasta toista liian pitkään silmiin. Teimme asioita, jotka eivät ole meitä. Hyppäsimme turistibussiin ja kiipesimme ylös katottomille paikoille istumaan, vaikka olisimme voineet jäädä alakertaan sateelta suojaan. Kuuntelimme selostusta nappikuulokkeista vierailla kielillä. Sinun kuulokkeistasi pauhasi saksaa ja omistani jotain, minkä arvelen olleen tanskaa. Vaikka molemmat tärisimme kylmästä, emme silti maininneet siitä sanallakaan, vaan puristimme huulet yhteen tiukoiksi viivoiksi. Muistan toivoneeni, ettei kiertoajelu silti loppuisi koskaan.

Bussi ajoi Christianian läpi ja koukkasi pienen merenneidon luona. Jokaisella pysäkillä olisin halunnut loikata kyydistä, mutta en uskaltanut, sillä en ollut varma seuraisitko. Istuimme kyydissä kaksi täyttä kierrosta. Ihmisiä tuli ja meni, ja muut turistit loivat meihin kysyviä katseita. Yksi tuli tarjoamaan jopa sateenvarjoa, mutta kieltäydyimme kohteliaasti. Olimmehan jo läpimärkiä.

Toisena päivänä oli jo helpompi olla. Olin tehnyt päätökseni, todennut etten voisi enää antaa olla ja jatkaa. Tuntui hyvältä huomata, miten päätöksen jälkeen ilkeät sanat eivät enää menneet ihon alle enkä ottanut mitään henkilökohtaisesti. Loukkausten jälkeen tuli kapinointivaihe ja sen jälkeen lopulta luovuttaminen. Muistan, miten ruokapaikkaa etsiessämme emme vain kumpikaan enää jaksaneet. Meillä ei ollut enää sanoja. Nyt hiljaisuus ei kuitenkaan enää tuntunut painostavalta, vaan ennemminkin parantavalta. Se loi toivoa siitä, että tästäkin selvittäisiin.

Sade ei suostunut jättämään meitä rauhaan, joten päätimme suunnata metrolla Kastruppiin, jossa sijaitsee Pohjois-Euroopan suurin akvaario, Den Blå Planet. Akvaarioreissu, kuten mikään muukaan Köpiksessa kokemamme, ei todellakaan kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaamme, mutta halusimme päästä edes hetkeksi piiskaavaa sadetta karkuun. Lisäksi ihmisjoukossa oli toisaalta sekä helpompaa vältellä toista että myös kierosti kuvitella kaiken olevan vielä hyvin. Sitä halusi vielä hetken leikitellä sillä ajatuksella, että me olemme me ja unohtaa kotona odottavat käytännön järjestelyt. Muistan katsoneeni sinua ja miettineeni, mihin olin aikoinaan sinussa rakastunut. Mietin myös, milloin olin viimeksi ollut onnellinen. Ja kun katseemme kohtasivat sinertävässä valossa, tiesin sinun miettineen samaa.

Muistan, miten vaikeaa akvaariosta lähteminen oli. Olisin halunnut jäädä seuraamaan suloisen saukkopariskunnan touhuja pidemmäksi aikaa ja pitkään viivyttelinkin muka opastauluja lukien sekä toivoen, että ajan voisi hetkeksi pysäyttää. Ei voinut, ja meidän oli lähdettävä. Naulakoilla kätemme kohtasivat hetkeksi. Ikään kuin ulkomuistista ne hakeutuivat toistensa lähelle. Kipitin karkuun vesisateeseen, enkä kuullut, mitä sanoit.

Illalla päätimme vielä lähteä käymään Ruotsin puolella, Malmössa. Halusit päästä meitä karkuun sukulaistesi luo, mutta silti et ollut valmis matkustamaan yksin. Et vielä. Juna-asemalla kaikki takkusi. Virkailijat toimivat kuin hidastettuina, passeja syynättiin todella kauan ja meiltä matkustajilta tivattiin syitä junamatkalle. Mietin, jäisitkö kanssani asemalle, jos junaannousuni jostain syystä estettäisiin. Auttaisitko enää minua, pitäisitkö puoliani? Kun lopulta pääsimme junaan, istuimme vierekkäin, kuten aina ennenkin. Tapojemme orjina.

Kesken matkan junamme pysäytettiin, ja poliisit hyökkäsivät vaunuihin tekemään ratsiaa laittomien matkustajien varalta. ”Se on niiden pakolaisten takia”, tokaisi vierustoverimme. Huomasi varmasti hämmentyneet ilmeemme kaiken sen kaaoksen keskellä. Olisi tehnyt mieli sanoa, ettei hämmennys johtunut poliisien kovaäänisestä käskytyksestä. Että olimme jo muutenkin eksyksissä.

Kolmantena ja samalla viimeisenä Köpis-päivänämme olimme ehkä eniten samalla sivulla koko matkan aikana. Me kumpikin yritimme. Hymyilimme, otimme toisen huomioon. Tunnelma oli odottava, sillä illan kotimatkan jälkeen meitä ei enää olisi. Emme enää matkustaisi yhdessä, emmekä enää koskaan kinastelisi siitä, kumpi joutuu viemään matkalaukut kellarikomeroon.

Sää ei ollut edelleenkään muuttunut paremmaksi, mutta se ei enää haitannut. Märät vaatteet, jatkuva kylmyys tai se, ettemme olleet ehtineet nähdä juuri mitään Köpiksessä eivät jaksaneet enää ärsyttää. Tiesimme molemmat, että tulisimme tänne vielä joskus uudestaan. Uusien ihmisten kanssa. Ja että silloin asiat menisivät enemmän oikein ja kaikki olisi helpompaa.