Blåvatnet oli yksi Norjan road tripimme kohokohdista, jota odotimme kuin kuuta nousevaa. Reittisuunnitelmaa tehdessämme se jäi kuitenkin viimeiseksi nähtävyydeksi, sillä Norjaan saapuessamme halusimme lähteä mahdollisimman nopeasti ajelemaan alaspäin kohti Åta. Ehkä ihan hyvä niin, sillä vaikka Blåvatnet itsessään oli mielettömän kaunis turkoosine vesineen ja lumihuippuisine vuorineen, alkumatkasta kokemamme ahdistelu alkoholinhuuruisen Suomi-matkaajan toimesta jäi kuitenkin kummittelemaan mieliimme.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus yöpyä Blåvatnetin parkkipaikan yhteydessä olevalla leiriytymispaikalla, mutta kuinka ollakaan, suunnitelmiimme tuli jälleen kerran muutoksia. Saavuimme Blåvatnetin parkkipaikalle illansuussa väsyneinä ja nälkäisinä. Ennen kuin uhrasimme ajatustakaan teltan pystytykselle, suuntasimme tekemään ruokaa alueelle sijoitetuille pöytäryhmille. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä vallan loistavasti, ja fiilistelimme jo valmiiksi seuraavan päivän patikkaa Blåvatnetille. Ongelmat kuitenkin alkoivat, kun suuntasimme hakemaan pesuvettä ilmaisparkkipaikan lähettyviltä virtaavalta joelta.
Ennen kuin ehdimme täyttää yhtäkään pulloa, hyppäsi joenvarteen parkkeeratusta pakettiautosta ulos lialle ja viinalle haiseva mies. Ensin hän jutteli kanssamme ihan asiallisesti ja kyseli reittisuunnitelmistamme sekä siitä, miten olimme viihtyneet Norjassa. Kuitenkin melko pian meno alkoi mennä hieman ihmeelliseksi: mies halusi meidät pakettiautoonsa, ja kun emme innostuneet, hän lähti roisisti tuuppimaan meitä kohti ränsistyneen näköistä kotteroaan. Sivuoven avautuessa olimme varmoja, että kohta meidät kidnapattaisiin ja Suomessa iltapäivälehdet jakaisivat pian kuvia kahdesta Norjassa kadonneesta suomalaisturistista.
No, ei meitä sentään kidnapattu, mutta pääsimme tutustumaan (emme omasta halustamme) autosta löytyviin lukuisiin matkapuhelimiin (olimme varmoja, että ne ovat muistoesineitä edellisiltä uhreilta) sekä moniin droneihin – jotka kaikki oli kuulemma vaihdettu paria kaljatölkkiä vastaan baareissa ympäri Norjaa. Kaiken rojun alta löytyi myös jonkinlaiseen vanerilaatikkoon teljetty koira, jonka mielipuuhaa kuulemma oli haukkailla pahaa-aavistamattomia turisteja nilkoista. Autossa oli myös jonkin verran oluttölkkejä, joita mies meille innokkaasti noin joka toinen minuutti jutustelunsa lomassa tarjosi.
Pääsimme kuin pääsimmekin ahdistavasta tilanteesta eroon ja palasimme takaisin joelle jatkamaan kesken jäänyttä tiskaustuokiota. Mies hoippui perässämme ja jankuttamalla yritti saada meidät naku-uinnille jokeen. Olimme kuulemma päivän patikoinnista hionneita ja vain alastomina uimalla saisimme kaikki paikat puhtaiksi… Mies myös armollisesti lupautui loikkaamaan mukaan, mikäli emme haluaisi kahdestaan pulikoida. Meidän ei tarvinnut sen kummemmin kaverini kanssa keskustella – merkitsevät katseet riittivät kertomaan, että olisi aika nostaa kytkintä. Mies taisi arvata aikeemme, sillä hänelle tuli kiire saada meidät pystyttämään telttamme pakettiauton läheisyyteen. Voisimme kuulemma grillailla ja viettää mukavan yön yhdessä…
Pääsimme lopulta livahtamaan Audiimme ja kaasutimme vauhdilla pois parkkipaikalta. Kun tunsimme olevamme tarpeeksi kaukana, uskalsimme alkaa miettiä uutta telttapaikkaa. Oli sanomattakin selvää, että halusimme yöpyä jossain hieman suojaisammassa paikassa, sillä pelkäsimme ukkelin lähteneen peräämme. Niinpä päädyimme ajamaan alas erästä kuoppaista hiekkatietä, joka vei vuohiaitaukselle. En tiedä, olisimmeko voineet parempia seuralaisia toivoa, mutta melko pian kävi selväksi, ettei sarvipäillä oikein ollut käytöstapoja: ne olivat hieman liian kiinnostuneita autostamme ja olisivat kiivenneet takakonttiin… Haikein mielin jouduimme siis sanomaan hyvästit vuohiystävillemme ja lähtemään uuden yöpaikan metsästykseen.
Kauaa meidän ei onneksi tarvinnut harhailla, sillä telttapaikka löytyi Svensbysta, ihanalta camping-alueelta, jota pyöritti ehkäpä maailman hurmaavin pariskunta. Mies ei ollut halunnut perustaa matkailuyritystä, eikä varsinkaan osallistua sen toimintaan mitenkään. Siellä hän sitten kirosi ”kylille kadonnutta” vaimoaan, kun maksupäätteen käyttö ei oikein luonnistunut. Lopulta mies näytti meille telttapaikan ja tokaisi, että jos vaimoa ei aamuun mennessä kuulu, niin saamme yöpyä ilmaiseksi. Loistavaa toimintaa! Valitettavasti vaimo kyllä löysi hieman myöhemmin teltallemme, ja jouduimme maksupuuhiin.
Saimme nukkua yömme rauhassa (, vaikka varsinkin alkuyöstä heräsimme kuuntelemaan kaikki ohiajavat autot) ja seuraavana päivänä suuntasimme uudella tarmolla takaisin Blåvatnetille (, emmekä vahingossakaan parkkeeranneet joen lähelle). Blåvatnetin valloituksesta kerron kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa.
Tosi ikävä kokemus! Näin miehenä ei tuollaisista asioista normaalisti joudu kärsimään tai joudu niitä edes miettimään. Onneksi pääsitte kuitenkin tilanteesta pois varsin hyvin ja toivottavasti kokemus ei muutenkaan pilannut loppulomaanne tai jäänyt mieltä mietityttämään.
Heh, ei mekään uskottu, että Norjan luonnossa jouduttaisiin moisen ahdistelun kohteeksi. Onneksi kyseessä oli kuitenkin viimeinen reissupäivä Norjan puolella, joten homma ei onneksi sen kummemmin jäänyt harmittamaan 🙂