Tiedättekö, kun joskus joku paikka on hieman liian lähellä, eikä sille ehkä juuri siitä syystä osaa antaa tarpeeksi arvoa? Liesjärven kansallispuisto Tammelassa on aina ollut itselleni tällainen paikka. Hieman liian lähellä ja helposti saavutettavissa. Se on vuosikausia ollut itselläsi jonkinlaisena ”kakkosvaihtoehtona” – odottanut sitä hetkeä, kun en keksi parempaakaan paikkaa, jonne lähteä seikkailemaan.
Huhtikuun alkupuolella tulikin sitten iltapäivä, jolloin en pitkän ja puuduttavan palaveriputken jälkeen jaksanut sen kummemmin suunnitella, minne sitä suuntaisi. Tiesin vain, että halusin päästä tuulettamaan päätä jonnekin uuteen paikkaan, ja niinpä pienessä väsykiukussa pakkasin autoon miehen, koiran ja kameran ja lähdin ajelemaan kohti Liesjärveä. Reittejä en ollut katsonut ollenkaan, ja parkkipaikaksikin valikoitui juuri se, minkä GoogleMaps tarjosi ensimmäisenä: Korteniemi. Vauhdikkaan lähdön takia meillä ei todellakaan ollut mitään reittiä suunniteltuna etukäteen. Pysähdyimme ensimmäiselle opasteelle ja summamutikassa arvoimme, mihin suuntaan sitä lähtisi. Olin aiemmin bongaillut hienoja (drone)kuvia Kyynäränharjusta, joten päätimme suunnata sinne. Myin ajatukseni miehelleni kauniilla maisemilla ja molemmin puolin avautuvalla järvinäköalalla.
Korteniemi, josta lähdimme liikkeelle, oli itsessään jo näyttävä. Google tiesi kertoa, että entisen metsänvartijan pihapiiri rakennuksineen, puutarhoineen ja viljelyksineen on säilynyt lähes muuttumattomana yli sadan vuoden ajan. Perinnetilan tarkoituksena on suojella kulttuurimaisemaa, vanhaa rakennuskantaa sekä ylläpitää ikivanhaa perinnetietoa. Paikalle kannattaisi ehdottomasti suunnata myös kesäaikaan, jolloin tilalla todella eletään 1910-luvun mukaisesti. Silloin pihapiiristä löytyisi myös elämää alkuperäisrotuisten kotieläinten, kuten lehmien, lampaiden ja hevosten muodossa. Pelloilla ja kasvimaalla taas viljellään kesäaikaan vanhoja kotimaisia kasvilajikkeita perinteisin työtavoin.
Perinnetilan jälkeen reitti laskeutui kuusikkoon, jossa pääsimme hetkittäin nauttimaan pitkospuista. Siellä täällä oli vielä lunta ja paikoitellen myös todella liukasta, joten askeleitaan sai katsoa todella tarkkaan. Mäyrinkäisellä oli taas uudessa paikassa neliveto päällä, joten paikoitellen kävimme (hyvinkin äänekästä) keskustelua siitä, kuka määrää tahdin.
Jostain kauempaa kuului joutsenten laulua ja pienillä peltokaistaleilla seisoskeli peuroja, joita yritimme epätoivoisesti saada kuvattua. Vaikka otukset seisoivatkin kiltisti paikallaan, ei kameran zoomi tällä kertaa riittänyt kuvaamiseen. Metsikössä seikkaillessamme tuntui, että talvi ja kevät olisivat vuorotelleet: välillä liukastelimme jäällä ja otimme puiden oksista tukea pysyäksemme pystyssä, välillä taas aurinko pilkahteli puiden välistä antaen lupauksia keväästä muuttolintujen säestäessä taustalla.
Näin jälkikäteen on pakko myöntää, ettei reittivalintamme ehkä ollut (ainakaan kuvausmielessä) paras mahdollinen. Kuten olen täällä aiemminkin kirjoittanut, suosin itse rengasreittejä, sillä kyllästymme Dodon kanssa nopeasti samoihin maisemiin, enkä tiedä mitään turhauttavampaa kuin palata samaa reittiä takaisin lähtöpisteelle. Pettymys olikin suuri, kun jossain vaiheessa retkeä tajusin, ettei kyseessä tosiaankaan ollut rengasreitti ja että neljä kilometriä oli vasta puoliväli – ei suinkaan koko lenkin pituus.
Matkanahan kahdeksankaan kilometriä ei ole vielä kummoinen, mutta jotenkin pitkän ja stressaavan työpäivän jälkeen olo oli kovin kömpelö. Tuntui, että kompastelin koko ajan johonkin ja erityisesti jäätikkökohdissa meinasin kaatuilla yhtenään, vaikka alla oli nastakengät. Asiaa ei auttanut flexin päässä tempoileva mäyrinkäinen, jolla oli koko ajan tarve vetää väärään suuntaan tai kimpoilla kumiluodin lailla hajujen perässä niin, että sain vähän väliä olla irrottelemassa flexiä jostain näreestä. Luontokaan ei tuntunut olevan puolellamme, sillä reissun aikana satoi useamman kerran. Vaikkeivat sadekuurot olleetkaan pitkiä, kastelivat ne meidät litimäriksi (tukkani ei siis normitilanteessa ole ihan noin kamalan näköinen, miltä kuvissa näyttää) ja latistivat tunnelmaa entisestään.
Vaikeuksien kautta voittoon! Pääsimme viimein Kopinlahdelle, josta löytyi kiva levähdyspaikka järvinäköalalla. Ilta alkoi hiljalleen pimetä ja nälkä kurnia (, koska emme tietenkään olleet varautuneet eväin tälle extempore-retkelle). Pikaisen perhepalaverin jälkeen päätimme lähteä takaisin ja jättää Kyynäränharjun toiseen ajankohtaan. Onneksi toinen taloutemme kaksijalkaisista (en minä) osaa suunnistaa, joten meidän ei tarvinnut palata samoja jälkiä takaisin. Päätimme nimittäin suunnata parkkipaikalle metsäautotietä pitkin, kun se kerran kartan mukaan oli mahdollista. Ajattelimme näin säästävämme hieman aikaa, kun ei tarvinnut yrittää taituroida metsän jäätiköillä pystyssä. Ja olihan se totta, että askel oli huomattavasti reippaampi kunnon tiellä. Tai no, mäyrinkäinen taisi vetää vesimelonin nenäänsä, joutuessaan metsän sijaan tavallisen tylsälle tielle. Rooleihin tuli siis muutos, ja loppumatkan allekirjoittanut kiskoikin mäyrinkäistä perässään…
Metsäautotiellä mäyrinkäisen kanssa tapellessani (neiti oli juuri hukuttautumassa tulvivaan ojaan) kuulin yhtäkkiä kurkien laulua. En tiedä miksi, mutta kurjet ovat kuikkien ohella yksiä rakkauslintujani ja herkistyn aina, kun kuulen niiden äänen. Olinkin maailman onnellisin, kun tajusin kurkiauran lentävän ylläni ja laulavan äänekkäästi mennessään. Kyyneleet silmissä kuuntelin lintujen laulua ja mietin, miten ihanaa olikaan, että maailmassa, jossa on ihan liikaa aikatauluja, velvollisuuksia ja sekasortoa, jotkut asiat ovat ja pysyvät. Vuodesta toiseen. On kevät, kesä, syksy ja talvi ja ne kaikki taas uudelleen. Tuntui äärettömän helpottavalta tajuta, että rakkaat kurkeni palaisivat keväästä toiseen, vaikka oma elämä olisi miten solmussa. Että maailmassa, jossa kaikki on usein kovin arvaamatonta, oli kuitenkin jotain pysyvää.
Hei
Luin kertomuksesi, ja lopussa minullakin tuli kyyneleet silmiin, kun kerroit kurkikokemuksestasi.
Minä koen ne ja myös joutsenet samalla tavalla, kun kuulen tai näen niiden lentävän.
Myös mäykkysi sai sympatiani.
Mukavia reissuja jatkossakin.
Joutsenet on kyllä myös sellaisia, että iho menee kananlihalle 🙂 Kiitos kivasta kommentistasi, ja sinne myös ihanaa kevättä ja seikkailuja! <3
Me tykättiin omasta keväisestä retkestä vuosi sitten erittäin paljon ja Liesjärven kansallispuistosta löytyy kyllä todella kauniita paikkoja. Yksi asia, josta tykättiin myös oli se, että se oli niin rauhallinen ainakin silloin kun me siellä oltiin, vaikka oli viikonloppu. Kannattaa lähteä käymään toistamiseen. Täällä meidän kokemuksia sieltä: https://www.matkallamissamilloinkin.com/liesjarven-kansallispuisto-satumainen-sammalmetsa-kanta-hameessa/
Kävin lukemassa blogipostauksen – huikeita kuvia! 🙂 Täytyy kyllä ehdottomasti tutustua Liesjärveen ja reitteihin vielä paremmin. Uskon, että sieltä löytyy kunnon helmiä, kun hieman näkee vaivaa!
Vastoinkäymisistä huolimatta, paikka näyttää ihan kivalta. Täytyy ihan googlata, että missä päin tuo Liesijärvi on kun ei ole itselle ollenkaan tuttu. Harmittaa kun itsellä on jääneet Suomen kansallispuistot käymättä muutamaa lukuunottamatta. Täytyy sekin asia korjata kun joskus sinne taas sinne päästään.
Äh, aina unohtuu laittaa paikkakunta postauksiin. Nämä ovat itselle niin tuttuja, että naiivisti olettaa kaikkien muidenkin tietävän, missä ne sijaitsevat… 😀 Korjaan asian heti!
Torronsuolla jo ehdimmekin tänä keväänä käymään, mutta sen kierto oli sen verran pitkä, että kevyt ajatuksemme poiketa samalla matkalla Liesjärvellä jäi toteutumatta. Selvästikin, jos sinne päädymme, niin kannattaa noita reittejä vähän selvitellä etukäteen.
Torronsuo on (näin soiden ystävänä) huikea! 🙂 Ja jep, ehdottomasti kannattaa nähdä hieman aikaa ja vaivaa reittikuvausten kanssa 😀
Ihana mummokoira! <3 Itsekin suosin niin paljon kuin mahdollista rengasreittejä, vaikka yksisuuntaiset reitit on tylsempiä, niin maisema näyttää toiseen suuntaan kuitenkin aina erilaiselta 🙂 Se on kyllä jännä, kuinka sitä jotenkin panttaa näitä lähikohteita, ei oo tullut itsekään kovin paljoa pyörittyä liian lähellä 😀
Dodo on (kaikessa jääräpäisyydessään) varsin veikeä tapaus! 🙂 Ja huippua, että löytyy muitakin rengasreittien ystäviä! Vaikka totta tuokin, että maisemat näyttää eri suunnasta tarkasteltuna erilaisilta. Jotenkin sitä janoaa vaan koko ajan jotain uutta ja haluaa päästä eteenpäin – ja jos paluumatka tullaan samaa reittiä takaisin, niin se tuntuu jotenkin ”turhalta toistolta” 😀
Olet aika onnellinen, kun saat elää ankallispuiston vieressä. Olen viettänyt siellä yhden yön. Siellä oli hienoa vanhaa metsää ja lupailtiin jopa pohjantikkaa, joka ei sitten näyttäytynyt kuitenkaan. Pitäisi tutustua enemmän näihin lähimestoihin.
Totta tuokin! Harmillisesti sitä alkaa arvostaa asioita vasta melko myöhään. Esimerkiksi nyt, kun asun jo kauempana Liesjärven kansallispuistosta, se alkoi vasta kiinnostaa. Komppaan täysin tuota, että pitäisi tutustua enemmän lähimestoihin! Läheltä saattaa nimittäin löytyä yllättäviä aarteita 🙂
Mulla on sama fiilis aina kohdatessani kurkia. Ne ovat jotenkin niin valtavan vaikuttavia, jopa salaperäisiä. Kurjen huuto saa hyvällä tavalla ihon kananlihalle. Menikö silmien läpi, mutta en löytänyt jutustasi tietoa, missä tällainen Liesjärven kansallispuisto oikein on… Itselleni ihan vieras.
Tosi hyvin kuvailtu – samoja fiiliksiä täälläkin kurjista ja niiden laulusta 🙂 Liesjärven kansallispuisto sijaitsee pääasiassa Tammelassa (lähellä Forssaa). Lisään tiedon postaukseen 🙂
Liesjärvi on kyllä kiva! Oltiin viime kesänä telttailemassa tuolla ja maisemat on aivan ihanat.
Täytyy itsekin kokeilla Liesjärellä telttailua 🙂
Kurjet. <3 Liesjärvi on omalla listalla, eikä tämä retkitarina helpottanut kuumetta kyllä yhtään. Näyttää niin ihanalta!
Suosittelen lämpimästi 🙂
Oma ensimmäinen telttailureissuni olikin juuri Liesjärvellä ja täytyy kyllä antaa paikalla pisteet. Perinnemaatila oli myös hauskaa vaihtelua metsämaisemaan ja kiva paikka lounastaa.
Jep, näin kesäaikaan mäkin pääsin perille Liesjärvi-hehkutuksesta 😀 Onhan se vaan mahtava!
Ihana patikkaseuralainen sinulla! Parasta seuraa! ja aivan sama minulla: kurjet ja kuikat herättävät haikeutta, melkein melankoliaa.
Dobster on kyllä maailman paras reissumäyrä! Ja kiva kuulla, etten ole ainoa, jolla kurjet ja kuikat herättävät vahvoja tunteita! 🙂
Onpa kaunista. Suomessa on kyllä upeita paikkoja, joissa pitäisi käydä tutustumassa.
Jep, niitä kyllä riittää 🙂
Kauas on tosiaan välillä helpompi lähteä kuin lähelle. Tai ei välttämättä helpompi, mutta niin kuitenkin tulee usein tehtyä. Hienolta näyttää!
Juuri noin! Ja jotenkin sitä haluaa tietyllä tavalla panostaakin eri lailla näihin hieman kaukaisempiin kohteisiin. Hassua!