Unikonlinna – uteliaan retkeilijän unelma Janakkalassa

Joskus sitä saa kiitellä onneaan, että on niin hurjan utelias ja seikkailunhaluinen. Ja että on löytänyt vierelleen toisen samanlaisen. Silloin saattaa nimittäin käydä niin, että ihan uteliaisuuttaan päätyy sellaisiin paikkoihin, joiden ohi ehkä muuten vain ajaisi tai kävelisi sen kummempia miettimättä. Eräänä iltana ajelimme päämäärättömästi ympäriinsä etsien uutta kivaa kuvauskohdetta. Lopulta kiemuratie vei meidät syvälle Janakkalaan, Unikonlinnan linnavuorelle. Paikkaan, jonka olemassaolo ei ole mikään salaisuus, mutta joka kuitenkin on katseilta piilossa. Ei kylttejä tai opastetauluja missään, pelkkä kääntymispaikka mutkaisella tiellä ja loputtomasti suuren suuria sammaloituneita kivenjärkäleitä.

Ensimmäisen kerran päädyimme Unikonlinnalle jo aiemmin tänä vuonna, kun vielä oli lunta maassa eikä keväästä ollut lupauksia. Silloin olin hieman liian utelias, enkä varonut askeleitani sen kummemmin laskeutuessani kivistä rinnettä alas. Halusin vain kurkistella kivenkoloihin ja kallion repeämiin, löytää jotain odottamatonta. Ja niin minä sitten astuin harhaan, asetin jalkani petollisen pehmeälle alustalle, jonka alla ei ollutkaan enää kiveä, vaan pelkkä mustana ammottava tyhjyys. Pääsin ylös, kiitos kiukun ja apuvoimien. Seuraavalla kerralla olin varovaisempi, mutta mieheni väänsi nilkkansa loikkiessaan kiviltä toisille.

Kun ensimmäisen kerran vierailimme Unikonlinnalla, saavuimme kohteeseen luoteen puoleiselta sivulta. Se on helppokulkuinen, polut ovat selkeät eikä kivenjärkäleistä ole ensimmäisten metrien jälkeen haittaa. Mäen päällä taas on tasaista, mutta jalkoihinsa saa silti katsoa, sillä kalliossa on useita railoja ja halkeamia, joihin joku huolimaton saattaa itsensä satuttaa. Nyt päätimme kuitenkin mennä lenkin toisin päin, eli aloitimme urakkamme kiipeämällä lohkareista rinnettä ylös.

Edellispäivän sateen jäljiltä sammal oli vielä märkää ja rinne jalkojen alla tuntui arvaamattomalta. Jokaista askelta sai varmistella, ja välillä siitäkin huolimatta tasapaino meinasi mennä. Kuivat kuusenoksat raapivat naamaa, ja ottaessani tukea kuusivanhuksesta tunsin, miten housuni repesivät oksaa vasten. Lohkareilla tasapainoillessani en ehtinyt edes harmistua, sillä kaikki huomio piti kiinnittää siihen, että pysyi pystyssä.

Koetin kiivetessäni kovasti kurkistella luoliin ja koloihin ja miettiä, kuka kumma siellä saattaisi asustaa. Mielikuvitus otti paikassa helposti vallan, Oli hurjan helppoa kuvitella samaan metsään muitakin kulkijoita, ja siellä täällä saattoi helposti kuvitella hahmoja ja kuvioita lohkareissa ja jyrkänteen seinämissä… Olo oli kuin Ronja Ryövärintyttärellä, kun loikin lohkareelta toiselle ja aina tasaisen paikan tullen uskalsin jäädä fiilistelemään kevättä.

Laelta oikeastaan vasta tajusi, millaisen kiipeilyn sitä olikaan joutunut suorittamaan. Maisemat olivat mielettömät, ja taustalla laulavat linnut luovat paikkaan oman tunnelmansa. Jos oikein tarkasti katsoi, saattoi kuusien välistä nähdä, miten peura hiippaili meistä kauemmaksi. Oli taas aika keskittyä maahan jalkojen alla. Jyrkin rinne, jonka reunalla seisoskelin, oli lähes pystysuora, ja pudotusta alas tulee helposti toistakymmentä metriä. Samalta reunustalta löytyy myös kallion lakea halkova rotko.

Rotkosta löytyy Pirunpesä-nimeä kantava luola. Porttina pesään toimii neliönmuotoinen onkalo, jonka symmetrisyys yllättää minut aina uudelleen. Tuntuu oudolta, että siellä rinteillä, kaiken muun rosoisen ja hallitsemattoman keskellä on jotain niin selkeää ja loogista. Mieheni loikkasi tälläkin kertaa onkaloon sen kummempia miettimättä. Hän on muutenkin jyrkänteillä kuin kotonaan. Itse olen huomattavasti varovaisempi ja huomaan onkalon kohdalla epäileväni, mahtavatko lohkareet pysyä paikallaan. Kiipeilyn ja epävarman maaston takia olen menettänyt uskoni siihen, että paikassa olisi yhtään kantavaa jalansijaa. Luolasta pääsee kuitenkin laskeutumaan, ja poistumisreittinä toimii kapea halkeama alempana rinteessä. Paikoitelellen oli kuulemma tiiviit tunnelmat, ja ylipäätään reitti tuntui hieman karmivalta. Ja samalta se on tuntunut ilmeisesti jo vuosisatoja sitten:

”Unikkolinnan toisessa kyljessä löytyy eräs vuoren lohkareista eli halkeemista syntynyt rotko, jossa kivijärkäleitten välitse voidaan kiivetä linnan päälle, ja jota kutsutaan ”pirun pesäksi”. Siellä käy luonnollisesti ilmanveto tavallista väkevämmin. Kerran sammui siitä kynttilä, kun pari miestä kävi sieltä ”aarteita” hakemassa, josta he pelästyivät, sillä piru tietysti hengityksellään sen sammutti!” – Häme-Wiki.fi

Unikonlinnan karuun ja paikoitellen jopa vaaralliseen ympäristöön on helppo ihastua. En muista törmänneeni muualla Suomessa vastaavaan, ja sammaloituneiden kivien keskellä onkin vaarallisen helppoa kuvitella olevansa joku muu jossain aivan muualla. Ja jos antaa itselleen luvan, mielikuvitus lähtee paikassa varmasti lentoon. Ja samalla, kallioilla liukastellessa, sitä saattaa tavoittaa omasta lapsuudestaan jotain sellaista, jota ei ehkä muistanut olevankaan. Huomasin ainakin itse, että jäin jatkuvasti kiinni siitä, että yhdistin jonkin loikan tai kallionkolon lapsuuden seikkailuihin ja siihen kutkuttavaan tunteeseen, kun kaikki on pelottavan suurta, mutta silti saavutettavissa.

Jyrkänteellä on helppo löytää se sisäinen utelias lapsi, joka haluaa tutkia, hämmästellä ja yllättyä. Ja ehkä juuri siksi huomaan taas haaveilevani iltaretkestä Unikonlinnalle. Koska tuntuu, etten vieläkään ole nähnyt tai kokenut kaikkea, mitä paikalla on tarjottavana.