Koirakallion Metsä – huoletonta koirailua Jokioisilla

Bongasin Naisyrittäjien Facebook-ryhmästä ilmoituksen, jossa mainostettiin vappuna avattua Koirakallion Metsää. Kyseessä on Forssan lähellä, Jokioisissa sijaitseva noin hehtaarin kokoinen aidattu metsäalue, jossa voi huoletta antaa koiransa temmeltää vapaana myös näin kiinnipitoaikana. Halusin lähteä ottamaan selvää, minkälaisesta paikasta oikein oli kyse ja olisiko kaikki niin uutta ja hienoa kuin mitä nettisivujen kuvat antoivat ymmärtää.

Hirviömäyrän väsytysyritys

Ennen kuin siirryn kertomaan Koirakallion Metsästä, minun täytyy hieman taustoittaa syitä sille, miksi olin paikasta niin kovin innoissani. Siirrytään siis mäyräkoiraani Dodoon. Dodo on konkari, mitä tulee koirapuistoiluun. Vanhemmiten siitä on kuitenkin tullut entistä enemmän puistopoliisi, eli se menee aina väliin, jos muilla on liian hauskaa. Ämmä, ilonpilaaja… Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Dodon mielestä jokaisen koirapuistolaisen pitäisi keskittyä vain omaan rauhalliseen tekemiseensä, eikä se voi sietää liian riehakkaita leikkejä tai nopeita liikkeitä.

Nykyisen asuinpaikkamme lähellä ei enää ole koirapuistoa, joten puistoilut ovat luonnollisesti vähentyneet todella paljon. Metsässä Dodoa ei voi pitää vapaana (eikä luonnollisesti tähän aikaan muutenkaan), sillä metsästyskoirana se lähtee taakseen vilkuilematta milloin minkäkin perään. Riistavietin herättämiseen riittävät kaikki sammakoista naapurin hevosiin ja kissoista lokkeihin. Dodolla on myös eräs hieman (ainakin näin omistajan näkövinkkelistä) epämiellyttävä tapa, sillä eksyessään / kadottaessaan jahtauksen kohteensa, se jää mököttämään paikoilleen. Se ei siis tule huudosta luokse, vaan neiti täytyy hakea sylikyydillä takaisin autolle. Pakko myöntää, että joskus joulukuusimetsällä meinasi hieman verisuoni pullistua ohimolla, kun draamalaama värjötteli kannon nokassa (karattuaan jonkun hajun perässä), mutta ei suostunut ottamaan askeltakaan meitä ihmisiä kohti. Saimme sitten loikkia ojien ja kantojen yli pelastamaan prinsessaa. Neiti pysyi tyytyväisenä niin kauan, kun sai olla sylissä, mutta autossa (, joka ei ilmeisesti ollut tarpeeksi lämmin) alkoi sen päiväinen huuto ja itku, että meidän kaksijalkaisten teki pariinkin otteeseen mieli heittää mustuainen ulos auton ikkunasta… Pentuaikoina taas pääsimme juoksemaan turhan innokkaan mäyrinkäisen perässä, joka oli päättänyt teurastaa naapurin ratsukon ja yritti näykkiä ravaavaa suomenhevosparkaa vuohisista. Voi niitä häpeän hetkiä.

Koirakallion Metsän mainos tuli siis oikein sopivaan saumaan, sillä olin juuri huokaillut ääneen, miten kivaa olisi, jos Dodoa voisi joskus pitää vapaana metsässä ilman pelkoa siitä, että se teurastaisi jonkun. Ilokseni saimme mukaan myös kaveripariskunnan ja heidän Nala-koiransa, joten myös koiraseura oli taattu. Karvakorvat eivät erityisemmin välitä toisistaan, mutta onhan se nyt kivaa, että on lajitoveri seurana (tai ainakin taistelemassa samoista makkaranjämistä leirinuotiolla).

Nokka kohti Jokioista

Koirakallion Metsän voi varata omaan käyttöönsä varauskalenterin kautta. Aikoja oli mukavasti tarjolla, ja päädyimme lopulta erääseen perjantai-iltaan, sillä päivälle oli luvattu hellettä. Puolentoista tunnin varauksesta, johon päädyimme, sai pulittaa 35 euroa. Tarjolla olisi ollut myös yhden, kahden ja kolmen tunnin varauksia (25-65 euroa) sekä kaikille avoimia koiratreffejä (5 euroa). Laitoimme auton navigaattoriin määränpääksi Varissaarentie 45 ja lähdimme matkaan.

Perille oli helppo löytää, sillä itse parkkipaikka sijaitsee lähellä asutusta, erään konehallin yhteydessä. Heti hallin nurkalta lähti noin 300 metrin pituinen polku kohti metsäaluetta. Matkan varrelle oli saatu mahdutettua muutaman metrin pituiset pitkospuut sekä pikkuruinen silta. Harvoin saa metsässä käyskennellä noin hienoilla ja viimeistellyillä alustoilla, ja koiratkin olivat aluksi hieman ihmeissään kuorikepolusta.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen Koirakallion metsä aukesikin edessämme. Tarhan ulkopuolelta löytyi huussi (, joka ei ollutkaan mikään ihan tavallinen tönö, vaan on lajittelevaa mallia ja tuoksui vieläpä ihan uudelle) ja itse tarhan sisäänkäynnin yhteyteen oli rakennettu niin sanottu eteinen, jollaista toivoisin jokaiseen koirapuistoon tai vastaavanlaiseen paikkaan. Portilta nousi portaat suoraan laavulle, jonka yhteydestä löytyi pieni nuotiopaikka, roskis sekä pöytä penkkeineen ja aurinkovarjoineen. Laavu teki meihin vaikutuksen ja haaveilimme jopa yöpyvämme siellä. Se toi myös kivasti suojaa vesisateelta, joka yllätti meidät heti alkumatkasta. Onneksi kyseessä oli lyhyt kuuro, jonka väistyttyä siirryimme tekemään tulet nuotiopaikalle. Paistoimme nopeasti makkarat pahimpaan nälkään ja lähdimme sitten kiertämään aluetta koirien kanssa (ne kun eivät itsenäisesti halunneet juurikaan poistua luotamme).

Hehtaarin kokoinen aidattu alue kuulosti ainakin omaan korvaani jättiläismäisen suurelta. Kuitenkin kallion päältä näki hyvin kaikkialle, ja varsinainen wow-efekti jäi ehkä hieman puuttumaan. Maasto oli kuvauksen kaltaisesti monipuolista puineen, juurakkoineen ja kallioineen. Siellä täällä risteili polkuja, joita pitkin oli helppo kävellä, ja hiljalleen koiratkin alkoivat tajuta jutun pointin. Mäyrinkäinenkin malttoi vihdoin kadota aina hetkittäin omille tutkimusmatkoilleen, mutta palasi yllättävän nopeasti takaisin, jos joku meistä avasi eväsrepun tai rapisutti paperipussia.

Ylihinnoiteltu koirapuisto vai ainutlaatuinen kokemus?

Puolitoistatuntinen oli oikein passeli aika, ja Koirakalliosta jäi hyvä fiilis. Oli kiva päästä tarjoamaan koiruuksille lajityypillistä tekemistä samalla, kun itse paistelimme makkaraa ilta-auringossa. Kaikki tarhasta laavuun ja ulkovessasta hakepolkuun olivat uusinta uutta ja se tuntui luonnonhelmassa luksukselta. Kerrankin ei tarvinnut käydä kyykkypissalla tai yrittää saada kuluneista opastetauluista selvää. Alueella oli myös tarjolla koirankakkapusseja ja roskiksia runsain määrin, joten paikka oli helppo pitää siistinä. Lisäksi vierailijoita varten löytyi polttopuita ja koirille juomavesipisteitä metallikuppeineen.

Jaoin paikan päältä videoita myös Instagramissa, ja paikka herätti paljon kiinnostusta seuraajien joukossa. Ehkä kysytyimmiksi kysymyksiksi nousivat, miten paikka eroaa tavallisesta koirapuistosta ja koinko saaneeni rahoille vastinetta. No, heti alkuun todettakoon, etten tiedä montaakaan koirapuistoa, joiden yhteydestä löytyisi laavu tai ulkovessa. Mutta olen kyllä useasti vieraillut metsäisissä koirapuistoissa, ja esimerkiksi Turun alueelta löytyy tällaisia. Entä sainko rahoilleni vastinetta? Kyllä ja en. Koirakallion Metsä oli ainutkertainen kokemus, ja olin valmis panostamaan siihen myös rahallisesti. Oli kivaa, että paikan sai varattua vain omalle porukalle, ja kerrankin saattoi olla varma, ettei laavulla ollut ruuhkaa tai ettei puistosta löytyisi vihaista koiraa. En tosin tiedä, vuokraisinko paikkaa enää uudestaan omaan käyttöön, mutta jotkin seniorikoiratreffit voisin käydä ilomielin vielä testaamassa.

Ehkä ainoa miinus (tai no, ei varsinainen miinus, mutta miettimisen arvoinen seikka) alueella oli maasto. Koirakallion Metsä sijaitsee nimensä mukaisesti metsässä, joten aidatulta alueelta löytyy kalliota, kantoja, puita ja isoja kiviä. Tasaista aluetta ei oikeastaan ole, ja se saattaa (ainakin näin tappijalkaisen, pitkäselkäisen ja iäkkään koiran omistajan näkökulmasta) olla ongelma siinä vaiheessa, jos alueella on paljon riehakkaita ja/tai toisille entuudestaan tuntemattomia koiria ja meno äityisi villiksi. Totta kai monipuolinen maasto kasvattaa motoriikkaa, mutta siinä on aina omat vaaran paikkansa – kuten aina koirien kanssa. Nettisivuillakin muistutetaan, että kaikki ulkoilevat alueella koirinensa omalla vastuulla.

Dodo ja Nala -kokoonpanolla meno pysyi varsin maltillisena, joten suurempaa syytä huoleen ei ollut. Päinvastoin, välillä teki mieli jopa vähän villitä turhan viilipyttymäistä kaksikkoa. Jotenkin sitä ajatteli, että mäyrinkäinen olisi sinkoillut mustan kumiluodin lailla sinne tänne ja että sitä olisi saanut kotiinlähdön aikaan pyydystää useamman tunnin, mutta vielä mitä. Dodon mielestä parasta koko alueella olivat ruohomättäät, joilla se onnellisena laidunsi, sekä grillatut makkarat, jotka tuntuivat (kuolan määrästä päätellen) huutavan sen nimeä. Kolmanneksi parasta oli tietenkin se, kun alueelta sattui löytymään joku keppi tai karahka, jonka myös Nala olisi halunnut itselleen.

Vaikka meidän koiramme eivät varsinaisesti käyttäneetkään tilaa hyväkseen tai juosseet alueella hullun lailla, olivat ne molemmat kotimatkalla todella väsyneitä. Dodo kipittikin heti kotiin päästyään omaan pesäänsä, eikä olisi millään seuraavana aamuna jaksanut herätä aamupalalle (pakko myöntää, että tässä kohtaa oli pakko käydä tarkastamassa, että otus ylipäätään oli hengissä). Olen aina sanonut, että väsynyt koira on onnellinen koira, joten uskaltaisin väittää Koirakallion Metsän olleen ainakin tästä näkövinkkelistä täyden kympin paikka!

Onko täällä muita Koirakallion Metsässä vierailleita? Minkälaisia fiiliksiä paikka teissä herätti? Tai tiedättekö kenties muita koirille suunnattuja, käymisen arvoisia paikkoja?