Kanta-Häme luontopolku

Ruuhkainen Heinisuo Hämeenlinnassa

Törmäsin Heinisuohon ensimmäisen kerran vasta muutama viikko sitten Instagramissa, kun joku oli napsinut sieltä kivoja kuvia. Jälleen kerran olin varma, että paikka sijaitsisi jossain kaukana, mutta yllätys oli melkoinen, kun suo löytyikin kohtuullisen matkan päästä kotoa! Siispä mäyrä ja kamera kainaloon ja kohti Heinisuota!

Heinisuon sijainti on ainakin näin autollisen näkövinkkelistä varsin mainio, sillä isoa tietä pitkin pääsee melkein perille asti. Hämeenlinnasta lähdetään ajamaan Renkoon ja kymppitieltä käännytään Suvipielisentielle (risteyksestä löytyy myös Heinisuo-viitta), jota kuljetaan noin puolitoista kilometriä, jonka jälkeen käännytään vasemmalle Pillisuontielle. Tätä tietä ajetaan vajaa kilometri, kunnes tien oikealla puolella näkyy opastetaulu – ja luultavasti myös useita autoja. Luin jostain, että alueella pitäisi olla myös parkkipaikka, mutta jätin oman autoni muiden seuraan tien viereen. 

Heinisuota kiertää noin kolmen kilometrin pituinen rengasreitti, joten lenkin voi aloittaa parkkipaikan molemmin puolin. Kiersin reitin vastapäivään, mutta näin jälkeenpäin todettakoon, että seuraavilla reissuilla kiertäisin lenkin mieluummin myötäpäivään: tällöin luontopolun paras kohta eli pitkospuut jäävät reitin loppupuolelle ja pidempi metsäosuus sijoittuu heti reitin alkuun.

Alueella on jonkin verran polkuja, joten kannattaa pysyä hereillä ja seurata Heinisuon opasteita, ettei eksy väärille teille. Alkuosuus matkasta on kivikkoista ja juurakkoista polkua kuusimetsässä, joten askeleitaan saa vahtia melko tarkasti. Vajaan kilometrin jälkeen päästään vihdoin suo-osuudelle, joka on reitin kiistaton kohokohta. Harmillisesti pitkospuita ei kuitenkaan ole kovin pitkälti – vain muutamia satoja metrejä, ja huomasin pian ihmetteleväni, että tässäkö se nyt oli…

Heinisuota on joissain mahtipontisimmissa lehtiartikkeleissa nimitetty jopa hämäläisten Lapiksi, joten odotukset olivat olleet korkealla. Itse en ehkä allekirjoittaisi väitettä. Onhan paikka ihan kaunis ja kiva, mutta suon osuus koko luontopolusta on minimaalinen, ja suurin osa reitistä kuljetaan ihan tavallisessa kuusimetsässä. Välillä pitkospuillakin unohti olevansa suolla, sillä heinikko toi mieleen lähinnä umpeenkasvaneen rannan tai epämääräisen kaislikon. En lyhyellä pitkososuudella päässyt sisälle siitä, miksi Heinisuota oli hehkutettu niin paljon eri somekanavissa.

Suo-osuuden jälkeen tuli matkan ainoa ylämäki. Se ei ollut mitenkään vaativa, mutta olisi tarjonnut loistavan eväspaikan, mikäli olisin sellaisen tarpeessa ollut. Kalliolla, samoin kuin pitkoksilla, oli sunnuntaipäivänä jonkin verran ruuhkaa. Pitkospuilla osa ihmisistä jäi kuvaamaan, osa taas poimimaan karpaloita, joten suma oli äkkiä valmis. Etenimme todella hitaasti, sillä vähän väliä koko jono pysähtyi. Ohituspaikkoja ei myöskään juuri ollut, joten vauhti oli juuri niin lujaa (tai hidasta) kuin millaiseksi ensimmäisen kulkija sen määritti.

Vaikka rakastankin jutella ihmisten kanssa ja kysellä ventovierailta heidän elämästään, huomaan hakevani luonnosta rauhaa ja hiljaisuutta. Mielestäni onnistuneimmat retket ovat niitä, kun et törmää yhtään kehenkään ja voit hetken kuvitella olevasi maailman viimeisin kaksijalkainen. Heinisuolla se oli kuitenkin mahdotonta, sillä porukkaa tuli ja meni. Kuten aiemmin mainitsin, suo-osuus ja kalliot olivat täynnä ulkoilijoita. Myös muualta metsästä pilkisteli marjastajia ja sienestäjiä, joten varsinaisesta omasta rauhasta ei ollut tietoakaan.

Ehkä se oli juuri ruuhkaisuus, joka laski Heinisuon pisteitä silmissäni.

Lyhyen nousun jälkeen matka jatkui jälleen kuusikkoon. Vaikka suo-osuus jäikin lyhyeksi, lumosivat sammalpeitteiset kivet ja satumetsämäinen tunnelma minut hetkeksi. Kunnes jostain pamahti taas äänekäs retkiporukka, jolle vartijamäyräni päätti pari kertaa murahdella. Sillä on siis tapana tervehtiä ihmisiä äänekkäästi muristen. Reppana oppi pentuna, että murina on hyvä juttu.

Matka jatkuu syvemmälle metsään. Sieltä täältä löytyy kaatuneita puita, jotka muodostavat oikean esteradan. Mäyrinkäinen pujottelee juuri sieltä, mistä ei pitäisi, ja yritän puikkelehtia flexin kanssa perässä. Talutin jumittuu vähän väliä, eikä suostu keräämään remmiä sisäänsä. Mäyrä, jonka pitäisi osata kiertää erinäisiä esteitä käskystä, heittäytyykin täysin kuuroksi ja korvattomaksi. Tällä kertaa otsalle kohoavat hikikarpalot eivät suinkaan johdu säästä.

Ja juuri kun mietin, mahtaako luontopolulle mahtua vielä jotain muutakin nähtävää, polku yhdistyy hiekkatiehen, jolla autoni on. Kuusien lomasta näenkin tienvarteen parkkeeratut autot, enkä hetkeen ole varma, olenko ennemminkin helpottunut vai pettynyt. Ehkä jopa molempia: helpottunut siitä, että puuduttava metsäosuus on ohi, mutta pettynyt siitä, että lenkki tuntui jäävän kovin lyhyeksi ja jotenkin vajaaksi…

Parkkipaikalla sekoilen vielä auton kanssa, enkä meinaa saada sitä millään käännettyä kapealla hiekkatiellä. Onneksi paikalle saapuu pariskunta, jotka ovat selvästi parempia kuskeja. Mies peruuttaa oman autonsa niin vakuuttavasti, että päätän pyytää apua – niin nololta kuin se tuntuukin. Mutta jälleen kerran kannatti avata suu, sillä niin vain kilpurinkin nokka saatiin osoittamaan taas menosuuntaan.

Ehkä oli sittenkin ihan hyvä, että Heinisuo oli niin suosittu. Vai kukas auton muuten olisi peruuttanut?

(4) Kommentit

  1. Minä en ollut tästä paikasta kuullut, mutta kuvien perusteella näyttää kyllä kivalta paikalta. Ruuhkaisuus on vähän harmi, enkä usko, että tuonne tulisi vartavasten lähdettyä, mutta pidän kuitenkin paikan mielessä siltä varalta, että muutenkin tuolla päin tulisi käytyä. Ja ehdottomasti kulkusuunta sitten myötäpäivään!

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Kävin tuolla vielä toisen kerran viikolla ja silloin en onneksi ollut ruuhkaa 🙂 Tuntuu, että tosi moni luontokohde on koronan myötä ihan tukossa ja sama näkyy myös Heinisuolla. Ehkä tilanne vielä joskus vähän rauhoittuu? 😀

  2. Heinisuo ei ollut minullekaan ennestään tuttu. Kiinnostava uusi paikka silti! Emme niin kovin kaukana täältä olleet, kun kävimme vuosi sitten Torronsuolla ja Liesjärven kansallispuistossa.

    Tuo ruuhkaisuus kyllä tosiaan hieman laskee pisteitä. Sitä toivoisi saavansa nautiskella luonnosta rauhassa, ja jos on vielä pitkospuilla jumissa niin ei pääse edes kiertämään pullonkaulaa! 😀

    1. EVELIINA / REISSUKUUME says:

      Jep, itsekin haen luonnosta nimenomaan rauhaa ja hiljaisuutta! Sitä ei Heinisuo valitettavasti tarjonnut – ainakaan ensimmäisellä kerralla. Kävin tuolla toisen kerran arki-iltana, ja silloin oli rauhallista! 🙂 Korona on näkynyt (ja näkyy) luontokohteissa tosi paljon!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *