Väisälänmäki – Pohjois-Savon ylpeys ja yksi Suomen 27 kansallismaisemasta. Väisälänmäki kansallisromanttisine miljöineen sijaitsee nimensä mukaisesti mäellä, jonka korkein kohta, Linnanmäki kohoaa 218 metriin merenpinnasta. Näkötorniin kiipeäminen kannattaa, sillä vasta yläilmoista kansallismaisema näyttäytyy vierailijalle parhaassa mahdollisessa muodossa. Alueella kiertää myös 2,5 kilometrin pituinen luontopolku, joka soveltuu loistavasti koko perheelle. Reitin varrelta löytyy näkötornin lisäksi iso kota tulentekopaikkoineen sekä kesäkahvila ulkohuusseineen.
Kaupallinen yhteistyö: Iisalmi & tienoot
Lapinlahden kirkolta on Väisälänmäelle matkaa noin 12 kilometriä kaunista Saaristotietä pitkin ja Iisalmesta puolestaan noin 35 kilometriä. Väisälänmäen juurelta on polun lähtöpaikkaan selkeät opasteet, joita ei voi olla huomaamatta. Jyrkän mäen jälkeen hiekkatien varressa tulee vastaan ensimmäinen parkkipaikka, jonka erinomaiset infotaulut kertovat Väisälänmäen aarteista ja paikannimien historiasta, mutta myös yleisesti suomalaisista kansallismaisemista, joihin Väisälänmäkikin kuuluu.
Luulimme, että Väisälänmäki olisi pelkkä näköalapaikka, jonka juurelle hurauttaisi helposti autolla, mutta paikan päällä selvisi, että kyseessä on paljon laajempi kokonaisuus ja että alueella olisi hurjan paljon annettavaa. Toki näköalatornille pääsee ajamaan lähes viereen, jos pysäköi auton kahvilan parkkipaikalle, mutta Väisälänmäen maisemiin pääsee tutustumaan monipuolisesti noin 2,5 kilometrin mittaista kulttuuri- ja luontopolkua pitkin. Reitti lähti heti tien varressa sijaitsevalta parkkipaikalta, joka on hyvin merkitty. Suosittelen, mikäli aikaa ja kuntoa on, että alueeseen tutustuu nimenomaan luontopolkua pitkin. Sen varrella on mielenkiintoista nähtävää (ja myös luettavaa), joiden avulla alue avautuu täysin uudella tavalla. Näin jälkikäteen voin sanoa, että pelkkä näkötornilla piipahtaminen saattaa antaa alueesta liian pintapuolisen ja ehkä jopa tylsänkin kuvan.
Lähdimme kiertämään reittiä vastapäivään. Pieni polku sukelsi nopeasti puiden sekaan peltomaiseman laitaan. Reitillä tuli vastaan aitaa, mutta laitumella sen takana ei näkynyt lehmiä, vaikka kuinka koetimme tiirailla. Olemattomia lehmiä katseella etsiskellessäni mietin samalla itsekseni, miten kaunista täällä mahtaisikaan olla auringonlaskun aikaan, kultaisen valon laskeutuessa niitylle.
Maasto alkoi kohota, ja aloitimme kapuamisen Linnanmäen huipulle, Väisälänmäen korkeimpaan kohtaan (218 metriä). Olin kuvitellut, että niissä korkeuksissa aukeaisi jo mielettömät maisemat, mutta mitä vielä! Puut olivat venähtäneet jo sen verran korkeiksi, ettei niiden välistä meinannut nähdä juuri mitään. Huokaisin pettymyksestä. Ei ole ensimmäinen (eikä varmasti viimeinen) suomalainen kohde, jossa metsä peittää kaiken kauniin alleen. Vain pienet siniset läntit havujen välissä antoivat osviittaa siitä, että jossain kauempana saattaisi olla vesistöä. Mikäli haluaa nähdä hulppeimman osan Väisälänmäen kansallismaisemasta, on siis kavuttava puiseen näkötorniin (jossa on muuten tosi hyvät portaat!).
Kiipeäminen todellakin kannatti. Näkötornista käsin oikeastaan vasta täysin ymmärsi, miksi Väisälänmäki on valikoitunut kansallismaisemien joukkoon. Savolaisen, mäkisen metsämaiseman ohella edessä siinsi niin peltoja kuin Onkiveden järvimaisemaa saarineen. Infotaulun mukaan tornista olisi hyvällä kelillä saattanut nähdä Kuopioon ja Puijon torniin saakka, mitä hieman rohkenen epäillä. Tai no, ehkä jollain superkiikareilla (joita ei sattunut mukaan).
Jatkoimme matkaamme näköalatornilta mäkeä alaspäin. Tulimme kodalle, jonka vieressä oli myös iso puuliiteri. Tuntuu, että kirjoitan saman virren aina, mutta tälläkin kertaa liikkeellä oli niin paljon muita retkeilijöitä, ettemme viitsineet jäädä kaikkea ja kaikilta kerjäävän Dodo-mäyriksen kanssa kodalle, vaan jatkoimme kiltisti matkaamme. Sääli, sillä kota oli todella kutsuvan näköinen, ja siellä olisi mieluusti paistellut makkarat. En myöskään oikein saanut kunnollista kuvaa laavusta, sillä pelkään aina vaikuttavani oudolta stalkkerilta kameroineni…
Laavun jälkeen polku muuttui yhä muhkuraisemmaksi. Mietin monta kertaa, että vaikka polku olikin hyväkuntoinen ja alue historiallisesti todella kiinnostava, jättäisin kyllä perheen pienimmät (tai ainakin ne lastenrattaat) ja huonojalkaisimmat jäsenet kotiin. Askeleitaan sai paikoitellen varoa, sillä osa kivenmurikoista oli irti, ja pelkäsin nilkkojeni muljuvan hetkenä minä hyvänsä sijoiltaan.
Pian edessämme kuitenkin aukesi avara niitty ja irtokivien aiheuttama tuska unohtui. Tässä kohtaa eniten ärsytystä aiheutti se, miksei meiltä kotoa löytynyt kilometritolkulla kauniita niittyjä kasveineen. Kurkkaus infotauluun kuitenkin kertoi, että tällaisen maiseman saavuttaminen on vaatinut (ja vaatii toki edelleen) paljon työtä. Väisälänmäen pellot ovat olleet käytössä jo Isojaon aikaan (1778-1787), jolloin osaa pelloista viljeltiin ja osaa pidettiin eläinten laitumina. Ilman maanviljelyä ja laiduntavia eläimiä savolaiset metsämaisemat eivät olisi luonnostaan avaria, eikä Väisälänmäelle olisi koskaan syntynyt näin hienoa perinnemaisemaa niittyineen, peltoineen ja ketoineen. Paikalla olisi luultavasti umpimetsää – tai vaihtoehtoisesti hakkuuaukeita.
Niittyosuuden jälkeen saavuimme Karjamajan kahvilalle, joka on avoinna kesäisin. Livahdimme sisälle ja yllätyimme positiivisesti, kun näimme kahvilan tarjonnan. Vitriinissä oli tarjolla muun muassa samana päivänä leivottua mustikkapiirakkaa, jota tietenkin piti päästä testaamaan. Tiskin takana hääräsi sympaattinen savolaismummo lapsenlapsensa kanssa, ja kun jonoa ei ollut, he tulivat samaan pöytään kanssamme vaihtamaan kuulumisia. Jotenkin niin… savolaista. Saimme kutsun iltatorillekin, jonka jouduimme valitettavasti hylkäämään, sillä olimme jo kotimatkalla. Vaikkemme tunteneet toisiamme entuudestaan, juttu luisti ja olo oli helppoa. Huomasin myös, että omaan puheeseen tarttui salakavalasti savolaista vääntöä, jolle mieheni naureskeli vielä monta päivää kotiinpaluun jälkeenkin.
Kello harppoi hurjaa vauhtia eteenpäin, ja vaikka kuinka olisimme halunneet jäädä istuskelemaan kahvilalle ja vaihtamaan kuulumisia, meidän oli pakko jatkaa matkaa. Karjamajan pihapiirin jälkeen luontopolun loppu onkin leveää hiekka-autotietä. Ehkä hieman tylsää, mutta onneksi ei sentään asvalttia. Reitti kulkee peltojen läpi ja yhtyy lopuksi isompaan autotiehen, jota pitkin kävellään muutama sata metriä, ennen kuin tie vie takaisin parkkipaikalle.
Eero Järnefelt ja Kaski-taulu
Väisälänmäki on kaskikylä. Ei siis ole mikään ihme, että taiteilija Eero Järnefelt päätyi viimeistelemään juuri Väisälänmäellä kuuluisaa Raatajat rahanalaiset -tauluaan, joka tunnetaan myös kansan keskuudessa nimellä Kaski. Väisälänmäellä, kuten muuallakin Pohjois-Savossa, kaskiviljely oli tuohon aikaan yleinen viljelymenetelmä. Taideteos on maalattu suurimmaksi osaksi paikan päällä Väisälänmäen kaskenpoltosta kesällä 1893, mutta Järnefelt käytti apunaan myös alueelta napattua valokuvaa, jossa talon pikku-piika Johanna Kokkonen oli kaskitöissä.
Maalaus on saanut nimensä Kalevalan säkeistä ”tuop’ on piika pikkarainen, raataja rahanalainen”. Säe on osuva, koska kaskeajat ovat palkollisia, joille palkka maksettiin viljana. Jos kato vei viljan, he jäivät kokonaan palkatta. Raataja tarkoitti savolaismurteissa kaskiviljelijää.
Maalauksen malleina oli talon väkeä ja naapureita sekä Johanna, joka työskenteli talossa piikana ja joka on taulun etuosassa oleva, katsojaa tuijottava pikkutyttö. Järnefelt käytti taiteellista vapautta ja kuvasi Johannan hieman resuisempana kuin miltä hän valokuvan perusteella todellisuudessa näytti. Järnefelt lisäsi tytön kasvoille nokea ja muutti hiukset hapsottavammiksi. Lisäksi maalauksessa tytön vatsa on nälän ja pettuleivän turvottama, vaikka Johannalla näin ei todellisuudessa ollut.
Maalaus oli tekoaikanaan ajankohtainen ja otti kantaa vallitsevaan tilanteeseen. Vuodet 1892-1893 olivat olleet katovuosia, ja Suomessa oli koettu nälänhätää. Jos jo aiemmin oli ollut rankkaa, niin nyt ruoan eteen jouduttiin tekemään töitä vielä entistäkin enemmän. Maalaus onkin aikansa kannanotto, joka kuvaa työväestön kovaa osaa. Realistisen maalauksen on nähty liittyvän yhteiskunnan uudistamiseen aikana, jolloin suomalainen älymystö taisteli Venäjästä vapautumisen puolesta. Maalausta on pidetty myös uskonnollisena teoksena, koska savu muodostaa ikään kuin pyhimyskehän Johannan pään ympärille.
Tarina kertoo, että Järnefelt palasi vanhana miehenä Väisälänmäelle. Järnefelt tapasi reissullaan Johannan, josta oli tullut tilan emäntä. Järnefelt kysyi emännältä, vieläkö tämä muisti hänet. ”Sama töhertäjä,” vastasi emäntä. Järnefelt oli Väisälänmäellä työskennellessään tehnyt useita luonnoksia Kaski-tauluaan varten ja jättänyt ne Johannalle säilytettäväksi. Mutta koska taiteilijaa ei kuulunut vuosikausiin takaisin, päätti Johanna polttaa arvottomina pitämänsä kangaskääröt saunan uunissa.
Väisälänmäki kulttuuri- ja luontopolkuineen on paljon enemmän kuin pelkkä näköalapaikka. Se tarjoaa omalla sympaattisella tavallaan kurkistuspaikan menneeseen maailmaan, ja laitumen viertä vaellellessa on helppo kuvitella itsensä vanhaan Suomi-filmiin. Paikka pursuaa historiaa, ja vierailija voikin vain arvailla, mitä kaikkea alueen vanhat rakennukset ja ympäröivä luonto ovatkaan aikojen saatossa nähneet ja kuulleet.
Onko Väisälänmäki tai Järnefeltin Kaski-teos sinulle aiemmin tuttu?
Väisälänmäki on siinä mielessä tuttu, että haluaisin päästä siellä käymään, mutta vielä en ole käynyt. Raatajat rahanlaiset -taulu on myös tuttu, mutta sen sijaan tuo yhteys Väisälänmäkeen ei ollut lainkaan tuttu asia minulle (eikä muutenkaan tarina teoksen taustalla).
Toivottavasti pääset pian tutustumaan Väisälänmäkeen! On ehdottomasti käymisen arvoinen paikka 🙂
Järnefelt ja Kaski kuulostaa tutulta, mutta en todellakaan olis osannut yhdistää niitä yhtään mihinkään! 😀 Tuli tuosta laavulla kameran kanssa jutusta mieleen, kun oltiin nyt Tanskassa ja oltiin menossa metsäleikkipuistoon. Ajettiin parkkipaikalle ja lapsi ilmoittikin, ettei hän halua mennä sinne. Yritin taivutella, että mennään nyt, se on varmasti kiva paikka, mennään edes katsomaan. Ei, no mä päätin sitten lähteä yksin kun oltiin sinne ajeltu ja ajattelin ottaa muutaman kuvan ja palata takaisin autolle näyttääkseni lapselle, tällainen paikka siellä oli, mentäiskö? Ei edelleenkään ollu kiinnostusta. Tuli vähän pitkä tarina, mutta tuli itselle myös vähän outo stalkkeri olo kun tulin yksin ilman lasta leikkipuistoon räpsimään kuvia (siellä oli muita lapsiperheitä) ja sitten vaan läksin pois 😀 Tuo niitty kuulosti kauniilta paikalta!
Hahhah, voin niin kuvitella itseni samaan tilanteeseen – ja myös samoihin fiiliksiin! 😀 Mua myös usein nolottaa raahata kameraa esim. kahvilaan tai muuhun paikkaan, jossa on paljon ihmisiä. Mikä siinä mahtaakaan olla?
Onpas hienot maisemat! Tällaisesta paikasta en ole kuullutkaan. Järnefeldin Kaski on tuttu, mutta en minäkään osannut sitä tänne yhdistää.
No eikö vaan! 🙂 Ja kiva, että maisemat olivat etukäteen tutut maalauksen kautta!
Alue ei ole tuttu mutta hienolta näyttää kyllä maisemat. Jotenkin tuosta savolaismummosta tuli mieleen meidän reissu Itä-Suomeen. Olimme syömässä paikassa josta sai paikallista ruokaa, ja meillä myös ihana savolaismummo tuli höpöttelemään ja tarjoamaan lapsille jäätelöä. Voi että, itse kaipaan Suomessa juuri tuollaista avoimuutta ja sitä, että voi jutella paikallisten kanssa. Jotenkin Yhdysvalloissa olen tottunut siihen, että jutellaan myös tuntemattomien ihmisten kanssa. Tykkään siitä tosi paljon!
Mullakin on juuri tuolainen kuva savolaisista: leppoisaa rupattelua, olipa keskustelukumppani kuinka tuttu tahansa 😀 Mutta ihanaa, että tällaista löytyy edes jostain päin Suomea! Uskon myös, että itse viihtyisin Jenkeissä, jos siellä tuollainen jutustelu on yleisempää 🙂
Komeat on maisemat ja kiva nähdä tuo maisema sinun kuvaamana – mä nimittäin pelkään kuollakseni puisia näkötorneja. Järnefeltin Kaski on toki tuttu, mutta yhteyttä Väisälänmäkeen en tiennyt, enkä ollut kuullut tuota tarinaa. Aivan kauhea tuo luonnosten kohtalo. Toivottavasti Johannalle ei ehtinyt koskaan valjeta kuinka kalliin saunan lämmityksen hän teki!
Olipa kiinnostavaa lukea näistä taustoista. Avasin oikein näytölle viereen tuon teoksen netistä, että pystyin katselemaan sitä samalla kun luin. Nyt Johannan synkät kasvot ja lieskat taustalla saavat ihan uuden merkityksen.
Voi ei! En tiennytkään, että sulla on tollainen fobia! Mutta onneksi pääset nauttimaan maisemista postauksen kautta 🙂
Ja kiva kuulla, että pystyin tarjoilemaan jotain uutta ja mielenkiintoista luettavaa! 🙂
Siis ” raatajat rahanalaiset!” – ei rahanlaiset!
Hahah, olipas hölmö typo meikäläiseltä 😀 Hyvä bongaus, nyt korjattu!