Yö jurttaleirissä Uzbekistanin aavikolla

Yhtäkkiä tien ylittää villihevosten lauma. Kuski pysäyttää auton, ja kiirehdin kameroineni tien laitaan. Utelias varsa kurkkii emänsä takaa, ja koetan parhaani mukaan päästä mahdollisimman lähelle pelästyttämättä niitä. Tuntuu, että sydän on jo ääriään myöten täynnä kaikkea onnea, jota Uzbekistan on vajaan vuorokauden aikana tarjoillut. Ja me olemme vasta matkalla määränpäähän, Kyzylkumin aavikolle. Vatsanpohjaa kipristää, kuten aina ennen seikkailua. Maltan tuskin odottaa auringonlaskua ja kaikkea sitä, mitä yö aavikolla tuo tullessaan.

Tienvarsilla on naisia myymässä onnenleipää, paikallista erikoisuutta. Lehmät nyhtävät viimeisiä ruohotupsuja teiden varsilta. Tie muuttuu huonokuntoiseksi heti, kun pääsemme kaupungin ulkopuolelle. Auto pomppii tiellä, ja rengas osuu tuon tuosta kuoppaan. Tekisi mieli pyytää kuskia ajamaan hiljempaa, mutta meillä ei ole yhteistä kieltä.  

Kuski kysyy kääntäjän avulla, mitä musiikkia haluaisimme kuunnella. Toivomme paikallista, ja kuski on ihmeissään. Kuuntelemme pari biisiä, jonka jälkeen auton radiosta alkaa pauhata 80-luvun suosikkeja. Kuoppaisesta tiestä ja pauhaavasta disco-musiikista huolimatta meitä alkaa nukuttaa. Kuski kääntää voluumia suuremmalle koettaen saada meihin hieman eloa, mutta olemme jo unessa.

Herätessäni huomaan, että olemme jo kaukana maaseudulla. Liftaaminen on täällä yleinen tapa liikkua paikasta toiseen, ja tienvarret ovat täynnä peukalo pystyssä seisovia paikallisia. Yhdellä heistä on jopa puku päällä. Mitä pohjoisemmas ajamme, sitä huonokuntoisemmaksi tie muuttuu. Teiden varrella kasvaa unikkoja, ja maasto alkaa muuttua yhä karummaksi. Alkumatkan vähäiset puut ovat enää pelkkä muisto vain, kun jatkamme matkaamme kohti Kyzylkumia, eli punaista aavikkoa.

Lämpömittarin luku kohoaa 47 asteeseen. Pysähdymme järvelle. Kuski kertoo, että täällä voi nähdä runsaasti kilpikonnia, mutta silmiimme osuu vain roskaa. Huomaan pohtivani, onko tuuli kuljettanut rantaan näin paljon muovia vai ovatko vierailijat tosiaan jättäneet jälkeensä tämän kaiken. Järvi on kaunis, muttei eroa suomalaisesta maisemasta juurikaan. Opas haluaa silti ottaa meistä kuvan, ja suostumme siihen vaivaantuneina. Hän ei selvästi tiedä, että Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana.

Jurtta – kotoisa ja kalustettu

Käännymme valtatieltä kapealle ja huonokuntoiselle hiekkatielle. Auto pomppii eteenpäin, ja koetan tiirailla ikkunasta eläimiä. Haukat lentelevät taivaalla suurta ympyrää, ja yksinäinen siiseli koettaa löytää piilopaikan tarkkasilmäisiltä saalistajilta.

Järveltä ei ole pitkä matka. Yhtäkkiä pikkuruinen hiekkatie loppuu, ja leiri aukeaa edessämme. Parikymmentä jurttaa on sijoitettu puolikaaren muotoon nuotiopaikan ympärille. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta, mutta puuskittaisen tuulen ansiosta olo on siedettävä.

Meidät otetaan vastaan leveästi hymyillen. Mies kutsuu meidät juomaan teetä. Emme millään malttaisi tulla, sillä haluamme päästä näkemään seuraavan yön asumuksen, mutta tuntuisi kuitenkin epäreilulta kieltäytyä. Istahdamme alas, ja höyryävä teekannu kannetaan eteemme. Teet nautittuamme pääsemme vihdoin tutustumaan jurttaan.

Jurtan tuplaovien päällä on paksu talja, jonka alta livahdan sisään. Tilassa on kuusi sänkyä, joista kaksi on pedattu. Katosta roikkuu koristeellisia tupsuja ja jalkojen alla on lämpimät villamatot. Paikka tuntuu heti kotoisalta. Ainoastaan sänkyjen huojuvat patjat tuntuvat erikoisilta. Ne saavat meidät tuntemaan, että makaisimme hyytelön päällä.

Kutkutus ja into vatsanpohjassa kasvavat. Maltan tuskin odottaa, millainen yö aavikolla tuleekaan olemaan. 

Kilpikonnia ja kameleita

Lähdemme liikkeelle vielä ennen auringonlaskua ja nousemme jurttien taakse toivoen vihdoin näkevämme kilpikonnan. Käsken Elinan katsoa jalkoihinsa, sillä aavikolla liikkuu myös käärmeitä ja skorpioneja. Kauaa meidän ei tarvitse etsiä, sillä pian huomaan edessämme hiekalla köllöttelevän konnan. Tuntuu uskomattomalta, että törmäämme siihen täällä kaiken hiekan ja kuivuuden keskellä. Hetkeä myöhemmin löydämme toisen kilpikonnan, jonka varpaasta irrotan kivuliaan näköisen tikun. Seuraavaksi puskien lomassa liikahtelee lisko, ja hetkeä myöhemmin näköpiirissämme vilistää siiseli.

Olo on epäuskoinen. Vain muutaman minuutin aikana olemme päässeet näkemään lähietäisyydeltä useita eläimiä. Yhtäkkiä Färsaarilla ja Grönlannissa koetut pettymykset siitä, ettemme onnistuneet näkemään ainuttakaan lunnia tai myskihärkiä, tuntuvat todella kaukaisilta. Ehkä minun onneni tosiaan löytyy täältä, punertavan hiekan ja porottavan auringon välistä.

Jatkamme vielä kierrostamme, sillä Elina haluaa löytää skorpionin. Tähyilemme puskien alle ja koetamme parhaamme mukaan nähdä edes vilauksen tuosta mystisestä olennosta. Skorpionien sijaan löydämme kameleita ja jäämme katselemaan niitä pitkäksi aikaa dyynin harjalle. Kaikkialla on hiljaista, ja se tuntuu hyvältä monen meluisan matkustuspäivän jälkeen.

Nomadimusiikkia särkyneelle sydämelle

Auringon laskeuduttua keräännymme kaikki nuotion ympärille. Perinneasuun pukeutunut mies saapuu paikalle banjon kanssa ja aloittaa laulun. En saa sanoista selvää, mutta jotenkin ne ja pilkkopimeä aavikko tuntuvat hivelevän sieluani.

Säe säkeeltä surumielinen laulu parantaa särkynyttä sydäntäni, ja pimeydessä uskallan päästää kyyneleet valloilleen. Tunnen samaan aikaan valtavaa kiitollisuutta siitä, että saan kokea tämän kaiken, mutta toisaalta sydämeni on rikki, sillä tiedän tämän olevan ensimmäinen reissu, jolta palaan tyhjään kotiin. Rakas koirani, toinen puoliskoni, ei olisi enää koskaan minua vastassa. Sen ajatteleminen sattuu niin, että on vaikea hengittää.

Ilta on jo pitkällä. Musiikki ja nuotio hiipuvat hiljalleen, ja on aika vetäytyä jurttaan. Vaikka pimeys on kietonut meidät syliinsä, yö aavikolla on täynnä elämää. Suurikokoiset yöperhoset ja sarvikuonokkaat jatkavat äänekästä lentelyään, ja kuulen niiden kopsahtelevan jurttakankaaseen. Vielä ennen nukahtamistani jostain kauempaa kuuluu huuhkajan huhuilua.

Kotiinpaluun aika

Yö aavikolla on ohi, ja aamuaurinko alkaa nopeasti lämmittää jurttaa. Olo on levännyt ja rentoutunut. Hyytelömäinen sänky tarjosi yllättävän hyvät unet ja villapeiton alla oli lämmin nukkua. Jurtan oveen koputetaan. Kuski kysyy, olemmeko valmiit lähtemään, sillä päivästä on tulossa eilistäkin kuumempi. Reistaileva ilmastointi ja pitkä kotimatka jännittävät meitä kaikkia.

Vaikka en millään haluaisi, on aika jatkaa matkaa. 

Paluumatka alkaa ennen yhdeksää. Lämpötila on kohonnut jo 25 asteeseen, kun lähdemme ajamaan kuoppaista hiekkatietä. Tienvarren matalasta heinikosta erotamme useita kilpikonnia. Muutama on eksynyt ajotielle, ja pyydämme kuskia pysäyttämään. Palautamme konnat takaisin heinikkoon. Jossain vaiheessa joudumme kuitenkin luovuttamaan pelastusoperaation suhteen, sillä tiet ovat täynnä kilpikonnia. Taidokkaasti kuski pujottelee niiden lomitse, ja jokaisen kohdalla toivon, että ne jäävät henkiin.

En tiedä sitä vielä tuolloin, mutta päivästä on tulossa todella pitkä. Se sisältäisi useamman tunnin harhaanajon, pakollisia rukoushetkiä sekä mielenkiintoisia kohtaamisia keramiikkapajalla.

Mutta nyt keskityn nauttimaan hetkestä. Auton radiosta pauhaa vuoron perään paikallista musiikkia ja europoppia. Uzbekistania ei suotta kutsuta idän ja lännen kohtaamispaikaksi – niin sujuvasti kaksi maailmaa kohtaavat autossakin.

Lue myös:

• Samarkand – Silkkitien satumaisin kaupunki
• Kuvankaunis Uzbekistan ja 10 faktaa