Kameraton loma = stressitön loma?

Ennen kuin aloitan Praha-postausten tykityksen täällä blogin puolella, haluaisin omistaa yhden postauksen ajatusleikille siitä, voiko matkabloggaaja olla matkabloggaaja ilman kunnollista kameraa – ja samalla varoitella tulevien postausten huonosta kuvanlaadusta. Meidän Prahan reissumme ei nimittäin alkanut mitenkään kummoisesti järjestelmäkameramme lopetettua yhtäkkiä toimimisen kokonaan… Ehdimme ottaa hotellihuoneesta tasan kaksi kuvaa ennen kuin kamera sanoi yhteistyönsä irti. Se ei enää käynnistynyt. Irrotimme akun, latasimme sitä, annoimme sen olla, mutta mikään ei tuntunut toimivan. Kamera ei osoittanut enää ainoatakaan elonmerkkiä koko viikonlopun aikana.

Arvatkaapa vaan, olenko minä ollut juuri se tyyppi, joka epäuskoisena pyörittelee päätään, kun joku sosiaalisen median vaikuttaja on kertonut omassa blogissaan kameran hajonneen tai tubettaja surkutellut sitä, että videokamera lahosi juuri, kun olisi pitänyt kuvata jotain uutta ja jännää. Jep, tunnustan. Mutta nyt, kun itse koin sen, että kamera voi vaan hajota ilman mitään sen kummempaa ulkoista tekijää, en enää ikinäkoskaanmilloinkaan epäile, jos joku kertoo kameransa hajonneen. Koska niin voi (näköjään) ihan oikeasti tapahtua. Tuosta noin vain.

Niin hölmöltä kuin se tuntuukin, huomasin heti tapauksen jälkeen ajattelevani, että loma on pilalla. Että kun ei kerran saada järkkäritasoisia kuvia otettua, lomassa ei ole mitään järkeä. Seuraavaksi murehdin jo siitä, uskooko kukaan meidän edes olevan reissussa, jos en päivitä someen kivoja kuvia. Nyt nämä pohdinnat lähinnä naurattavat (ja nolostuttavat!), mutta silloin kyseiset ajatukset täyttivät pääni ja tuntuivat äärettömän vakavilta. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää väliä, kävisimmekö katsomassa nähtävyyksiä vai makaisimmeko vain hotellihuoneessa noutopitsaa syöden. Kameran hajottua en kokenutkaan enää niin palavaa tarvetta päästä seikkailemaan Prahan lisäksi myös Kutná Horassa. Tässä kohtaa mieheni sitten palautti minut takaisin maanpinnalle pohtimaan sitä, miksi ja ketä varten oikein matkustan. Eikö tärkeintä ole kuitenkin itse nähdä ja kokea? Eikö matkan tarkoituksena ollutkin viettää laatuaikaa pariskuntana ja seikkailla yhdessä uudessa maassa? Eikö se, että voi jakaa otoksiaan sosiaaliseen mediaan ole vain kivaa plussaa, muttei missään nimessä pääasia?

Ensin mieheni kysymykset lähinnä ärsyttivät, mutta kun pahin kiukkupuuska oli mennyt ohi ymmärsin niiden pointin. Mehän olimme lomalla kahdestaan, meitä varten. Että me saisimme uusia kokemuksia. Että me voisimme kävellä pitkin Kaarlensiltaa käsi kädessä ja naureskella epätoivoisille yrityksillemme sanoa jotain tšekiksi. Oikeasti kameroilla ei ollut siinä mitään sijaa tai väliä. Me olimme halunneet lähteä muuttostressiä pakoon, me halusimme olla Prahassa. Me halusimme nähdä ja kokea. Ja kun sain käännettyä ajatukseni näyttäjästä näkijäksi ja kokemusten jakajasta kokijaksi ei enää kiukuttanut.

Miltä kameraton loma sitten tuntui? Ensin vaikealta ja lopulta äärettömän stressittömältä ja helpolta. Aluksi tosiaan surkuttelin sitä, etten saisi kännykällä tarpeeksi laadukasta materiaalia blogiin tai Instagramiin. Ihan kuin sillä olisi mitään väliä. Kun sitten lopulta pääsin tästä asiasta yli, aloin nähdä tilanteessa hyviäkin puolia: Kummankaan meistä ei tarvinnut kantaa painavaa kamerakassia tai vaihdella kohmeisin sormin zoomeja. Emme ehkä saaneet niin kivoja kuvia otettua kuin olisin halunnut, mutta näin itse enemmän. Ja olin enemmän läsnä, kun en katsellut maisemia koko ajan kameran linssin läpi. Puhelinkuvaus tuntui ihanan helpolta ja huolettomalta. En jäänyt viilailemaan kuvia, vaan räpsin niitä lennosta. Vähän sinnepäin. En myöskään ärsyyntynyt nähtävyyksillä pörräävistä turisteista, sillä minulla ei ollut tarvetta saada napattua täydellistä kuvaa. Tuntui niin helpolta räpsiä kuvia samalla, kun katsoi Google Mapsista oikeaa suuntaa. Kumpikaan meistä ei myöskään joutunut kaivelemaan kameraa täydestä laukusta keskellä pahinta ryysistä eikä meidän tarvinnut palata hotellihuoneeseen vain sitä varten, että saisimme kameran akun ladattua.

Ja kun sitten katselin kuvia kotona koneelta, voin sanoa olevani ihan tyytyväinen. Eivät ne millään mittapuulla ole laatuotoksia, mutta niissä on omanlaisensa tunnelma. Ja kyllä niitä katsellessa tietää, että Prahassa ollaan oltu, haha. Oikeasti ainoa juttu, mitä jäin kaipaamaan, oli tunnelmalliset iltakuvat Prahan vanhastakaupungista ja Kaarlensillalta. Pakko myöntää, että ne jäivät hieman hiertämään… Mutta onpahan mainio syy palata Prahaan vielä toistekin!

Summa summarum. Se, että kamera hajoaa tai lakkaa toimimasta kesken reissun, ei oikeasti ole maailmanloppu. Ja se, että välillä jättää kamerat hotellihuoneeseen ja keskittyy vain siihen hetkeen, on ihan parasta. Tällaiset hetket muistaa myös usein paremmin kuin ne, jotka vietti kameran takana. Tai näin minä ainakin uskon.

Entä mitä kameralle kuuluu nyt? Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin (tiedän, että sieltä ruudun toiselta puolelta löytyy nyt myös muutama päänpyörittäjä), kamera heräsi henkiin heti koto-Suomeen päästyään. Tai ei ihan heti, mutta seuraavana päivänä kuitenkin. Otimme jälleen kerran akun irti ja päätimme seuraavana päivänä kokeilla vielä kerran ennen kun veisimme sen huoltoon. Mutta niin vain laite napsahti päälle, ja me huokaisimme helpotuksesta. Säästyipähän taas muutama euro tuleviin seikkailuihin…

Minkälaisia kameroita teillä muuten on käytössä matkoilla? Plussia ja miinuksia? Hakusessa olisi pienempi kamera, jota olisi helppoa ja vaivatonta kantaa reissuilla mukana.