Häntälän notkot – Suomen Alpit

Kun ensimmäistä kertaa törmäsin Instagramissa kuviin Häntälän notkoista, luulin niiden olevan Alpeilta räpsittyjä. Kerrankin sain yllättyä positiivisesti, sillä kyseiset alppimaisemat löytyvät (turkulaisen näkökulmasta) melkein naapurista, eli Somerolta. Niinpä eräänä kesäisenä iltana, kun aurinko värjäsi kaiken kultaiseksi, lähdimme pihalta poimittu kukkapuska kourassa selvittämään, minkälaisen paikan notkot kätkevät sisäänsä.

Luontopolku itsessään on vain noin kolmen kilometrin mittainen ja sen lähtöpisteenä toimii Häntälän kyläkeskus (Häntäläntie 322). Polku kulkee pitkin lehmälaidunta, jonka takia koirat tulee jättää kotiin. En ollut itse tajunnut ajatella tätä, mutta onnekseni olin kerrankin liikkeellä ilman maailman parhainta reissukaverimäyrinkäistäni. Tätä ei tapahdu turhan usein, joten oikeasti voidaan puhua jonkinlaisesta ihmeestä.

Eivätkä ne ihmeet siihen loppuneet. Häntälän notkoissa on oltava taikaa – olen varma siitä. Oloni tuntui heti varsin kotoisalta, ja vaikken ollut paikassa koskaan aikaisemmin vieraillutkaan, saatoin hyvin kuvitella itseni sinne jo vuosia sitten. Pystyin kuvittelemaan lapsuuden kesät, paljaat varpaat ja heinänkorteen pujotetut metsämansikat. Auringon värjäämät pisamat naamalla, tuulen sotkeman tukan ja muurinpohjalettujen tuoksun. Tiesin joka solullani, että jos olisin viettänyt lapsuuteni kesät Häntälässä, olisivat ne olleet täynnä onnea ja naurunryppyjä. Aivan kuin ne ovat toki olleet muutenkin, mutta hyvin erilaisissa maisemissa.

Normaalien lenkkivaatteiden sijaan olin vetänyt päälleni kesämekon, siskolta lainatun rennon farkkutakin ja nappasinpa vielä kotoa lähtiessäni lierihatunkin naulakosta mukaani. Saatoin kerätä katseita naapuritalojen takapihoilta, kun kekkaloin mekossani pitkin peltoja, mutta sillä tai millään muullakaan ei ollut väliä. Mikään ei saanut pilattua fiilistäni.

Ilta-auringon lämmittäessä olo oli kovin tyttömäinen ja keveä. Minä, joka en juuri tanssahtele reissuillani, olisin voinut vaan hypähdellä sinne tänne. Keveästi ja vailla sen suurempaa suunnitelmaa – juuri niin kuin kesän lapset tekevät.

En tiedä, johtuiko se alppimaisemista vai siitä, etten ollut tarpeeksi valppaana, mutta yhtäkkiä huomasin ikävöiväni suunnattomasti Itävaltaa, Donnersbachwaldia ja ihmisiä siellä. Ikävöin pystysuoria rinteitä, joita yritimme lapsen innolla ja naiiviudella kiivetä ylöspäin, vaikka vanhemmat kehottivat valitsemaan helpomman serpentiinitien. Keskellä Häntälän notkoja huomasin hymyileväni muistoille itävaltalaisesta lehmälaumasta, jota yritimme iltaisin siirtää takaisin sisälle, siinä kuitenkaan koskaan onnistumatta. Muistin, miten vuoristoteillä jääräpäät ottivat mittaa toisistaan: seisoimme vastakkain lehmien kanssa ja odotimme, ketkä luovuttaisivat ensin.

Yhtäkkiä muistin kovin selvänä lehmien suuret kellot, niistä lähtevän kilkatuksen, jättimäiset kalkkunat ja oudon lihakeiton, jota en voinut sietää, mutta jota söimme mukisematta, sillä isovanhemmat olivat käyttäneet aikaa sen valmistamiseen. Muistin asioita, joihin en tiennyt voivani enää palata. Muistin parveen liimatut Tabaluga-tarrat ja sen, miten pikkusiskoni kanssa yritimme pärjätä pelkällä saksan kielellä, mutta joko takeltelimme tai yliäänsimme sanoja aiheuttaen vain suurta hilpeyttä paikallisissa.

Muistin, miten kaiken päällä oli leijaillut tieto siitä, että kaikki muuttuisi, mutta mitä en osannut silloin lapsena vielä pukea sanoiksi.

Ja sillä hetkellä, keskellä Someron alppiniittyjä tajusin, että matkailuintoni ja paloni kokea ja nähdä asioita syttyivät jo vuosia sitten luultavasti juuri siellä, Donnersbachwaldissa. Että siellä vietetyn ajan jälkeen en enää koskaan tyytynyt siihen, mikä oli lähellä ja helppoa. Että Itävallan jälkeen halusin nähdä ja kokea aina vain enemmän ja enemmän, ja vuosien aikana olen kokenut jopa ahdistusta siitä, etten ehkä koskaan ehtisi niin paljon kuin mitä haluaisin.
Aina kaikki ei kuitenkaan ole kovin suoraviivaista tai helppoa. Tänä vuonna korona on pakottanut pysähtymään. Ei ole voinut tulla ja mennä, ei juosta päämäärättömästi pakoon ympäri maailmaa eikä hukuttautua vierasta kieltä puhuviin ihmisiin. Ei ole ollut uusia kulttuureita opittavana, eikä jäähyvästejä jätettävänä lentokentällä. Sen sijaan on ollut toisinaan liiaksikin aikaa pohtia sitä, kuka on ja minne on menossa. Ja se, jos mikä on ollut samaan aikaan hurjan pelottavaa, mutta myös äärettömän opettavaista. Olen ollut maailman tärkeimmällä tutkimusmatkalla, joka olisi pitänyt uskaltaa aloittaa jo vuosia sitten.

Kaikesta vallitsevasta sekamelskasta huolimatta olen huomannut, että mieli on rauhoittunut. En enää stressaa, vaikken pääsekään maailmalle. En harmistu enkä ahdistu, vaikka reissusuunnitelmat menivät ensin uusiksi ja lopulta lakkasivat kokonaan olemasta. Olen kyllästymiseen asti hokenut itselleni, että vielä tulee uusia kesiä ja lomia, samoin uusia matkoja ja maita. Ei ehkä juuri nyt, mutta joskus kuitenkin. Olen oppinut, että tässä on hyvä ja että kauneutta ja erilaisuutta löytyy ihan läheltäkin, jos osaa vain katsoa ja etsiä.

Ei aina tarvitse juosta jotain kohti tai karkuun.

Ovatko Häntälän notkot sinulle tuttuja entuudestaan? Mulle saa myös vinkata jotain kauniita ja kuvauksellisia paikkoja koti-Suomessa! Olisi kiva löytää lisää mielenkiintoisia, itselle entuudestaan tuntemattomia paikkoja.