Lumihuippuinen Klakkur palkitsee näkymillään

Palataanpa jälleen Färsaarten postausten pariin. Niitä on vielä muutama jonossa, ja ajattelinkin nyt jatkaa minipatikkamme kanssa. Suuntasimme Elinan kanssa Klakkurille vuokraemäntämme suosittelun perusteella. Hän vinkkasi aamiaispöydässä, että meidän kannattaisi ehdottomasti lähteä valloittamaan Klakkur, joka sijaitsi alle vartin ajomatkan päässä. Olimme viettäneet edellisen päivän lähes kokonaan autossa nähtävyyksien perässä ajellen, joten kävely kuulosti hyvältä.

Lähdimme liikkeelle heti aamupalan syötyämme. Vaikka reitti tuntui selkeältä ja selvältä, meillä oli silti hieman haasteita löytää lähtöpaikalle. Ensimmäisellä kerralla navigaattori ohjasi meidät jonkinlaisen kaatopaikan ja rakennustyömaan risteytykselle. Nousimme autosta ja ihmettelimme, miksi vuokraemäntä oli halunnut ohjata meidät tänne. Maassa lojui paljon puutarhajätettä, ja tie loppui epämääräiseen romukasaan. Katselimme ympärillemme ja totesimme maiseman olevan ihan kiva, mutta ei ehkä kuitenkaan ajomatkan arvoinen.

Olin jo lähdössä pois, kun Elina pyysi, että ajaisimme vielä korkeammalle. Töyssyinen ja kapea hiekkatie ei varsinaisesti innosta, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ylöspäin.

Kannatti, sillä muutaman epämääräisen kolauksen, kirosanan ja töyssyyn ajon jälkeen pääsimme vihdoin Klakkurin parkkipaikalle.

Helposti saavutettava nähtävyys

Yksi asia, josta pidän Färsaarilla, on se, että useimpiin nähtävyyksiin on suhteellisen helppo päästä. Ei tarvitse herätä kello kolmelta aamulla päästäkseen ajamaan huonokuntoisilla sorateillä tai vaeltaakseen tuntitolkulla päästäkseen jollekin hienolle luonnonkohteelle.

Ja jos joku, niin Klakkur on todellinen luonnon ihme tarjoillessaan panoramanäkymiä luonnon keskellä paraatipaikalla. Vaikka vuori onkin helposti saavutettava, ei se tarkoita, että sinne pääsisi ilman hikeä ja huohotusta. Kirosin paikan pariin otteeseen alimpaan maanrakoon, mutta Elina käski vain ottamaan askeleen kerrallaan. Ja niinhän se oli, että kun vain malttoi ylös asti, niin maisema palkitsi heti.

Kaikkialla oli hurjan kaunista ja rauhallista. 

Vaellus Klakkurin huipulle

Hálsurin parkkipaikalta on noin 30-45 minuutin vaellus Klakkurin huipulle. Jos ei ole pilvistä, huipun näkee jo parkkipaikalta.

Reitti alkaa portilta, jonka läpi tulee kävellä. Sen jälkeen tulee pieni lampi, jonka pinta heijastaa tyynellä säällä Klakkurin huipun. Vielä tässä vaiheessa huippu näyttää kaukaiselta ja vaikeasti saavutettavalta. Jatkamme oikealle hiekkatietä pitkin, ja pian edessämme on ensimmäiset pienet portaat.

Ylämäki alkaa lammelta ja jatkuu aina Klakkurin huipulle saakka. Polkua ei ole merkattu mitenkään, mutta seuraamalla maahan tallottuja reittejä on helppo pysyä kartalla. Nousu on hämäävä. Aina kun tuntuu siltä, että noustavaa on vain tuo nyppylä, niin sen takaa aukeaa lisää kavuttavaa.

Vaellukseen meni yhteen suuntaan noin 45 minuuttia pitkine kuvaus- ja hengentasaustaukoineen. Vaikkei nousu ole jyrkkä, syke nousee silti. Paluumatkalla olemme huomattavasti reippaampia ja olemmekin takaisin autolla noin 20 minuutissa.

Huipulla

Klakkurin huippu on paikoitellen jopa todella kapeaa tasankoa. Askeleitaan saa varoa, sillä molemmin puolin on äkkijyrkkä pudotus suoraan mereen. Ihmettelemme ääneen, miten reittikuvauksessa paikkaa on kuvailtu koko perheen reitiksi. Hiki nousee otsalle pelkästä ajatuksesta, että pitäisi paimentaa pikkuihmisiä pysymään polulla…

Nousemme huipulle eteläpäästä ja jatkamme polkua pohjoispäähän, josta aukeaa paras näkymä, joka sisältää useita saaria, vuoria ja kaupunkeja: Klaksvík’n, Kunoyn, Eysturoyn ja Kalsoyn. Kalsoyn saaren lempinimi on muuten huilu, sillä pitkällä kapealla muodollaan ja kahdeksalla vuoristossa olevalla tietunnelin aukolla, jotka näyttävät huilun sormenrei’iltä se kieltämättä muistuttaa hieman huilua.

Me istumme huipulla ja otamme kuvia. Muutama pikkukivi tippuu alas mereen. Konttaamme jyrkimmiltä kohdin pois, ettemme vahingossakaan tippuisi alas. Meitä ennen tulleet kaksi miestä ovat päättäneet uhkarohkeina lähteä laskeutumaan kivikkoa alas merelle. Henkeä pidätellen seuraamme heidän menoaan ja toivomme, etteivät he tipahda alas.

Tutut Timberlandit jalassa

Palatessamme takaisin, rinne on muuttunut liukkaaksi mutavelliksi. Aurinko on ehtinyt retkemme aikana nousta korkealle ja sen säteet lämmittävät maata saaden ohuen lumikerroksen sekoittumaan maahan. Liukastelemme alas.

Jalassa oli muuten taas Timberlandin surullisen kuuluisat kengät, sillä toisen Haltin vaelluskenkäni tikkaukset päättivät revetä vain muutamaa päivää ennen reissua. Oikeastaan tajusin reiän suuruuden vasta lähtöaamuna, kun kävellessäni piharuohikon kautta autolle onnistuin kastelemaan sukkani. Pakko oli siis tehdä lennosta vaihto, ja kaivaa Timberlandit kaapista.

Jos huonoa kenkävalintaa (ne eivät tue nilkkaa ollenkaan ja alamäessä olivat varsinaiset ku*iluistimet) ei lasketa, reissu oli varsin onnistunut. Päivä oli sään puolesta yksi reissumme kauneimmista: auringonvalo lisääntyi sitä mukaa, kun taitoimme matkaa eteenpäin, ja paikoitellen oli jopa kuuma. Vesisateesta tai lumipyrystä ei ollut tietoakaan.

Paitsi maisemiensa myös helpon saavutettavuutensa takia lisäisin Klakkurin ehdottomasti Färsaarten must see -listaan. Lumihuippuiset vuoret ja lähes musta merivesi luovat pysäyttävän kontrastin, ja Klakkur kyllä palkitsee mielettömillä maisemillaan jokaisen kulkijan.

Kiitos osasta kuvia Elinan matkalaukussa!