Kaksi luontopolkua Nurmijärven Myllykoskella

Nurmijärvellä sijaitseva Myllykoski on paitsi vaikuttava näky myös erinomainen päiväretkikohde mihin vuodenaikaan tahansa. Kosken pituus on noin 400 metriä ja pudotusta matkalla on 11 metriä. Mielettömien maisemien lisäksi Myllykosken suosioon vaikuttaa ehdottomasti myös helppo saavutettavuus. Kohde nimittäin sijaitsee loistavien liikenneyhteyksien päässä aivan moottoritien varrella. Ja jos omaa autoa ei omista, paikalle pääsee näppärästi myös julkisilla: sekä Helsingistä että Hämeenlinnasta bussilla saapuvat jäävät Nurmijärven th:n pysäkillä pois ja kävelevät noin 300 metriä Myllykoskelle.

Olemme ajelleet Myllykosken ohi useita kertoja viimeisen vuoden aikana, mutta emme ole koskaan päässeet tutustumaan paikkaan tarkemmin, sillä parkkipaikka ja tien vierustat ovat aina olleet täyteen ahdettuja. Jopa maaliskuisena lauantaiaamuna parkkipaikka on varsin ruuhkainen. Useampi auto odottaa pienehkön parkkipaikan suulla, että autojensa luona parveilevat ihmiset lähtisivät ja vapauttaisivat tilaa parkkipaikalta. Vaihtuvuus onkin suurta ja parkkipaikalla tuntuu käyvän taukoamatta melkoinen kuhina. Joukossa on paljon lapsiperheitä – rattailla ja ilman, ja se antaa toivoa siitä, että paikka soveltuu loistavasti myös tappijalkaisen Dodon kanssa tallattavaksi.

Myllykosken lyhyt historia

Myllykoski on aikoinaan ollut Nurmijärven parhaita myllypaikkoja. Kosken partaalla on 1500-luvulta lähtien komeillut useita myllyjä ja niiden jäänteitä on edelleen koskessa nähtävissä. 1700-luvulta lähtien Vantaanjoki on toiminut erittäin tärkeänä uittoväylänä, ja puutavaraa kuljetettiin joen varrella oleville sahoille. Talvisin kosken rannalle kuljetettiin tukkeja lähialueen metsistä, ja varsinainen uitto alkoi keväällä heti jäiden lähdettyä.

Vielä 1910-luvulla Vantaan vesi oli niin hyvälaatuista, että myllärin perhe pystyi ottamaan siitä talvisin talousvetensä. Lähialueen talolliset taas varustautuivat kesän helteisiin varastoimalla jäätä koskesta. Jäät varastoitiin esimerkiksi maakellariin tai sahanpurujen alle ja niitä käytettiin kesäisin voin kuljetukseen Helsingin torille.

Aikaa kului ja tekniikka kehittyi suurin harppauksin. Monen vuoden valmistelun jälkeen Palojoen puoleiselle rannalle rakennettiin tiilinen voimalaitos vuonna 1920, ja Nurmijärven sähköistäminen pääsi vihdoin käyntiin. Voima-aseman yläpuolinen pato oli putouskorkeudeltaan aluksi noin 11 metriä, mutta muutaman vuoden kuluttua se korotettiin 13 metriin. Nykyään padon päällä on kävelysilta. Voimalaitos lopetti kannattamattomana toimintansa 1970, ja vuonna 1982 se purettiin, mutta laitoksen rakenteet näkyvät yhä selvästi maastossa.

1920-luvulta lähtien Myllykosken ranta on toiminut myös kesäjuhlien viettopaikkana. Myllykoskelle veti aluksi erityisesti musiikki, kun torvisoittokunta kokoontui 1920-luvulla voimalaitokselle harjoittelemaan. Soitto kuului kauas, ja nuorisoa kerääntyi sillalle kuuntelemaan harjoituksia. Parhaimmillaan Myllykosken juhlat olivat kuitenkin 1940-50-luvuilla. Silloin ohjelmaan kuului yleensä puhe, musiikkia, tarjoilua, pelejä ja leikkejä. Juhannusjuhlat näytelmineen olivat myös joka kesäinen ohjelma Myllykoskella.

En tiedä, järjestetäänkö Myllykoskella vielä nykyäänkin juhannusjuhlia, mutta olen varma, että se on säilynyt mieluisana ajanviettopaikkana päiviin saakka. Varsinkin kesällä joen rannoilla saattaa olla jopa ruuhkaa, kun kalastajat ja eväsretkeilijät ovat siellä nauttimassa päivästä.

Kaksi luontopolkua

Palataanpa kuitenkin takaisin nykypäivään. Parkkipaikan yhteydestä löytyy hyvä ja selkeä infotaulu, jossa kerrotaan alueen reiteistä. Myllykoskella kulkee kaksi 1,5 km pituista luontopolkua, joista Koskikaran luontopolulla on opasteita ranta-alueen linnuista ja Myllykosken puulajipolulla taas pääsee nimensä mukaisesti tutustumaan alueen puustoon. Polkujen varrella on useita tulistelupaikkoja (, joista osa oli melko hyvin hautautunut hankeen), joten alue sopii loistavasti koko perheen retkikohteeksi.

Päätin kävellä luontopolun ympäri ja lähdin kulkemaan Koskikaran luontopolkua myötäpäivään, sillä halusin päästä heti ihailemaan kosken kuohuja. Polku oli juuri sellainen kuin tällaisessa suositussa ja helposti saavutettavissa olevassa paikassa voi odottaakin, eli hyvin tamppautunut. Ainoastaan siltojen alla ja kaikkein jyrkimmissä rinteissä sai olla liukkauden kanssa tarkkana. Omissa kengissäni on nastat, mutta silti jouduin välillä ottamaan polun varrella kasvavista puista tukea, jotta pysyin pystyssä. Sykkeen sai nopeasti kohoamaan korkealle, kun stressasin kaatumisen ja kaulassa killuvan kameran puolesta. Olen todella laiska käyttämään kameralaukkua ja lähes jokaisella retkellä pelkään, että se kostautuu… Onni on kuitenkin koiruus, joka on opetettu pysähtymään ja odottamaan vaikka maailman tappiin asti, joten sain rauhassa liukastella perässä.

Saavuin Myllykoskelle muutamassa minuutissa. Näky oli vaikuttava ja jotenkin kotoinen. Ja kaikesta mahtipontisuudesta ja suuruudesta huolimatta jotenkin todella rauhoittava. Parhaimmillaan kosken kuohut olisivat varmaankin olleet keväämmällä, mutta eivätpä ne nytkään huonoilta näyttäneet valkoista lumi- ja jääpeitettä vasten. Käyskentelin silloilla, kävin ottamassa kuvia ja nautin siitä, että kosken pauhu peitti muiden retkeilijöiden äänet alleen. Yritin myös tiirailla alas siinä toivossa, että onnistuisin bongaamaan saukon. Muutamat ”luistelujäljet” olin näkevinäni sulapaikkojen liepeillä, mutta voi olla, että mielikuvitus ja turha optimistisuus tekivät tepposet.

Jatkoin koskelta hieman takaisinpäin ja lähdin laskeutumaan joen varteen. Portaat ja pitkospuut vievät rinnettä ylös, kunnes saavuin mäen päälle, jossa polku jälleen haarautui. Käännyin ensimmäisestä oikealle, joka vei lepakoiden saalistusalueelle. Kyseessä oli puolentoista kilometrin luontopolun kääntöpaikka, joten kun parkkipaikka alkoi näkyä, palasin takaisin haarakohtaan ja jatkoin Koskikaran luontopolun loppuun päätyen lopulta takaisin parkkipaikalle.