508 asukkaan Kangerlussuaq on pieni kylä jopa Grönlannin mittakaavassa. Pienuudestaan huolimatta lähes kaikki Grönlannin sisäiset lennot kulkevat Kangerlussuaqin kautta, joten siksi se on monelle pakollinen pysähdyspaikka. Lentoliikenteen solmukohdan lisäksi Kangerlussuaq on erityisen tunnettu myskihäristään sekä helposta pääsystä jäätikölle.
Kangerlussuaq oli ensikosketuksemme Grönlantiin. Lentäessämme Kööpenhaminasta saarelle, päätimme jäädä kylään vuorokaudeksi; osittain puhtaasti aikataulusyistä, mutta toki paikka kiinnosti muutenkin. Astuessamme sisään lentokentän pikkuiseen päärakennukseen, huomasimme että seinillä oli useita kelloja, jotka kaikki näyttivät hieman eri aikaa. Mistään ei selvinnyt, onko kello kaksi vai kolme. Kysyessämme asiaa paikallisilta, saimme makeat naurut: ”Tällaista täällä Grönlannissa on!”
Majoituimme 100 metriä lentokentältä sijaitsevassa Polar Lodgessa. Näin lähellä lentokenttää sijaitseva majapaikka olisi normaalisti kauhistus, mutta Kangerlussuaqin kentällä ei ole ruuhkaa, joten äänet eivät häirinneet mitenkään. Majoitus oli mallia ”merikontti”, mutta oikein passeli yhdeksi yöksi.
Kun olimme heittäneet tavarat huoneeseen, suuntasimme takaisin lentokentälle. Olimme nimittäin varanneet etukäteen retken myskihärkien maille, sillä meidän molempien suuri toive oli päästä näkemään näitä partasuita luonnossa. Färsaarten lunnifarssin jälkeen emme kuitenkaan Elinan kanssa uskaltaneet toivoa liikoja.
Hetken odottelun jälkeen paikalle kaahasi parhaat päivänsä nähnyt maastoauto, ja sieltä hyppäsi ulos iloisen näköinen pariskunta. Eva ja Jens ovat tanskalaisia, mutta he ovat aikoinaan asuneet Grönlannissa: Eva on ollut ala- ja yläasteella opettajana ja Jens on työskennellyt teollisuuden parissa. Nyt he asuvat taas Tanskassa ja heidän luonaan majailee pari paikallista nuorta – paremman koulun ja uramahdollisuuksien takia.
Nappaamme kyytiin vielä taiwanilaispariskunta Cathyn ja Derin, jonka jälkeen retkemme voi alkaa.
Erityinen Kangerlussuaq
Ylivoimaisesti helpoin ja halvin tapa vierailla Grönlannin jäätiköllä on tehdä autoretki oppaan kanssa Kangerlussuaqista. Muualla Grönlannissa jäätikölle päästäkseen on lennettävä tai patikoitava päiväkausia, mutta täällä ajomatka kestää vain hieman yli tunnin.
Kangerlussuaq on myös yksi Grönlannin parhaista paikoista villieläinten havainnointiin maalla, joten jo sen takia kylässä kannattaa viettää aikaa hieman pidemmin. Paikka on erityisen tunnettu myskihäristään, jotka muodostavat yhden maailman suurimmista populaatioista.
Minulla oli kovat odotukset sen suhteen, että pääsisin vihdoin näkemään näitä ylväitä eläimiä luonnossa!
Myskihärkiä ja poroja
Tien reunassa on myskihäristä varoittava liikennemerkki. Fiilis on odottava. Koetan tihrustaa ylös vuorille mahdollisten eläinten toivossa. Maasto on hankala: suuria kivenjärkäleitä ja pääasiassa ruskeaa maastoa, jossa näkyy hieman lunta siellä täällä. Myskihärät naamioituvat tänne täydellisesti.
Myskihärän grönlanninkielinen nimi on Umimmak, joka tarkoittaa ”pitkäpartaista”.
Kangerlussuaqissa elää noin 3500 myskihärkää ja poroa. Aikoinaan eskimot metsästivät myskihärän sukupuuttoon tältä alueelta, ja nykyisen myskihärät onkin siirretty Luoteis-Grönlannista. Vaikka aluetta mainostetaan ”takuuvarmana” myskihärkäpaikkana, emme onnistu näkemään yhtäkään. Pari poroa sentään näyttäytyy meille. Ihmettelen, miksi niin moni liikkuu yksin, mutta se on täällä kuulemma normaalia.
Pysähdymme pari kertaa kuvaamaan sarvipäitä. Elinan mielestä on huvittavaa, miten innoissani olen poroista, sillä niitähän näkee Suomessakin. Edes taiwanilaiset, jotka eivät olleet aiemmin nähneet sarvipäitä, eivät sekoa niistä niin totaalisesti.
Russell Glacier
Lähestymme jäätikköä, joka näkyy meille ensin turkoosina pisteenä horisontissa. Ensimmäinen kohteemme on Russell Glacier, jonka etuosa sijaitsee 25 km Kangerlussuaqista itään.
Russellin jäätikkö sijaitsee Unescon maailmanperintökohteessa. Sisämaan jäätikkö on yksi Grönlannin suurimmista nähtävyyksistä – ja helpon saavutettavuutensa takia myös yksi suosituimmista. Jäätikkö on paikoitellen jopa 60 metriä korkea ja liikkuu noin 25 metriä joka vuosi. Jäätikköä kutsutaan myös ”Grönlannin jäälevyksi”, sillä se peittää 80 % saaren pinnasta. Ilmaston ja ympäristön muutoksista johtuen sen massa pienenee edelleen, kun yhä enemmän jäätä sulaa ympäröiviin meriin.
Jäätiköllä piilee hengenvaara – ja myskihärkiä
Jätämme auton rannalle ja lähdemme kävelemään noin 10 minuutin matkan jäätikön reunalle. Ranta on täynnä eläinten jälkiä ja ulosteita, joten se saa mielen taas toiveikkaaksi. Silti päätän jättää pitkän ja painavan objektiivini autoon – ja kadun sitä noin vartin päästä älyttömästi.
Turkoosina auringossa kimaltelevaa jäätikköä tekisi mieli päästä koskettamaan. Oppaat kuitenkin kieltävät meitä ankarasti menemästä yhtään lähemmäksi. Paikka on hengenvaarallinen, sillä jäämassasta voi yhtäkkiä tippua lohkareita alas tai huolimaton henkilö saattaa tippua railoihin. Lisäksi äärimmilleen pingottunut jäätikkö saattaa ”ampua” jäänpalasia kovalla voimalla ympäristöönsä.
Onpa Russell Glacier päättynyt joidenkin ajattelemattomien turistien kohtaloksikin.
Tyydymme siis suosiolla ihastelemaan tätä luonnon taideteosta hieman kauempaa. Pian Jens kehottaa meitä katsomaan jäätikön viereiselle mäelle. Ensin emme erota mitään, mutta pian huomaan neljän tumman pisteen liikuskelevan verkkaisesti rinteessä.
”Siellä ne nyt ovat”, Jens iloitsee. Mieleni teki itkeä sekä onnesta että kiukusta. Tietenkin juuri nyt, kun kamerani lepäilee auton takapenkillä! Lopulta kännykät eivät riittäneet härkien kuvaamiseen, joten kuvasaldo jäi olemattomaksi. Elina-raukka ei huononäköisenä edes nähnyt myskihärkiä, mutta ehkä meitä molempia kuitenkin edes hieman lohdutti tieto siitä, että siellä ne kuitenkin olivat.
Point 660
Palaamme takaisin autolle. Matka jatkuu järkyttävällä tiellä, jonka Volkswagen rakennutti vuonna 2000. Tien idea oli, että he pääsisivät helpommin jäälle testaamaan autojaan. Nykyään tätä Grönlannin pisintä tietä hyödyntävät lähinnä retkenjärjestäjät. Heti tien ulkopuolella alkaa miinavaara, josta kerrotaan suurin kyltein. Amerikkalaiset ovat lähtiessään halunneet tehdä jäljelle jääneiden elämästä mahdollisimman hankalaa, ja miinoittaneet suuret alueet.
Paikallisten mittapuulla tien kunto on loistava, mutta suomalaisen silmin näyttää siltä, että koko tie pitäisi heti asettaa ajokieltoon. Maa on routinut pahasti, jossain kohtaa vuorilta sulanut vesi on jäänyt järkyttäväksi lammikoksi (tai vaihtoehtoisesti jäätynyt) tien pintaan, mäet ovat todella jyrkkiä ja tien kaltevuus vähintäänkin arveluttava. Lisäksi pitkin tietä makaa erikokoisia kivenlohkareita, joita väistellessä täytyy toivoa, ettemme suistu alas. Välillä pää meinaa osua kattoon, kun auto pomppii kuoppaisella tiellä.
Retkemme lopullinen määränpää on Point 660, joka koostuu erilaisista jäätikkökertymistä. Päästäksemme perille, joudumme ensin kävelemään hetken järven jäällä ja sen jälkeen kiipeilemään ”hiekkakuopilla”. Hiekka on jään murskaamaa kiviainesta, jota grönlantilaiset hyödyntävät parhaansa mukaan muun muassa uuden lentokentän rakennuksessa.
Itse ”piste” jää hieman valjuksi kokemukseksi. Jäätiköllä on ihan kiva käppäillä (vaikka Eva ja Jens kutsuvatkin minua Bambiksi, sillä en meinaa edes raudoilla pysyä pystyssä), mutta en ymmärrä pisteen ideaa. Kysymme siitä monta kertaa Evaltakin, mutta hän kertoo sen vain olevan kuuluisa paikka. Jos ymmärsimme oikein, täällä meri- ja maajää kohtaavat toisensa.
Ihmettelemme myös, miksi jää näyttää koko ajan hieman eri väriseltä. Jens kertoo, että auringon valo ja jopa lämpötila vaikuttavat siihen, miten sinisenä tai turkoosina jäätikkö milloinkin näyttäytyy. Myös jään sulamisasteella on merkitystä värin kannalta.
Yhtäkkiä synttärijuhliin!
Kotimatka alkaa. Ajettuamme muutaman kilometrin, Jens kysyi, haluaisimmeko lähteä Jasminan, paikallisen tytön 16-vuotisjuhliin kylätalolle. Pitkän päivän jälkeen olisimme olleet aivan valmiita sänkyyn, mutta tilaisuus kuulosti sen verran ainutlaatuiselta, että siihen oli tartuttava.
Grönlannissa on siis normaalia, että merkkipäiviä juhlitaan koko suvun voimin. Paikalliset ovat kovin vieraanvaraisia, joten kutsua on laajennettu koskemaan kaikkia kylässä sillä hetkellä olevia. Meillekin selvisi seuraavana päivänä, että syntymäpäiväsankarin juhlakutsu löytyi lentokentän ilmoitustaululta. Kaikki siis todellakin olivat tervetulleita!
Saavumme kylätalolle, jossa juhlat olivat loppusuoralla. Pöydällä on kuitenkin edelleen paikallisia herkkuja tarjolla: valaannahkaa, myskihärkää ja kuivattua kalaa. Jens kertoo, että edellispäivänä kyläläiset olivat saaneet metsästettyä kaksi valasta, joten tätä harvinaista ja erittäin suosittua herkkua oli kerrankin tarjolla. Katsoimme vierestä, miten nuoret napsivat nahanpaloja kuin karkkeja konsanaan, ja päätimme itsekin kokeilla. Elina oli ensimmäinen rohkea, mutta kun näin hänen ilmeensä (ja vaikeudet saada nahkaa pureskeltua), päätin jättää homman siihen.
Ehdimme tapaamaan myös Evan ja Jensin luona asuvat nuoret, jotka ovat tulleet pääsiäislomalle kotikyläänsä. Pariskunnalla on selkeästi tärkeä rooli monen paikallisen elämässä. On hauska seurata vierestä, miten he nauravat lähes taukoamatta. Meille ei tulkata kaikkea, ja se on ihan okei. Emme myöskään halua olla vaivaksi, joten päätämme lähteä takaisin merikonttiimme nukkumaan. Kiitämme järjestäjiä ja onnittelemme vielä kerran päivänsankaria.
Huikea ensimmäinen päivä Grönlannissa takana! Ja tästä se seikkailu vasta alkoi.
Lue myös:
Tuo valaanpyytäminen on kyllä kyseenalaista hommaa, vaikka se kuinka kuuluisi alkuperäiskansan kulttuuriin. Oliko puhetta mitä valaita oli tullut saaliiksi ja minkälaisia kiintiöitä tuossa noudatetaan? Itse en ole koskaan nähnyt myskihärkää, mutta hienoa se olisi. Olen joskus ajatellut, että voisi koittaa tuuria Dovrefjellin kansallispuistossa Norjassa. Harmi, kun objektiivi oli juuri väärään aikaan autossa. Hienolta tuo retki maisemien puolesta näytti ja hienolta näyttävä jäätikkö!
Joo, valaista oli paljonkin puhetta! Grönlannissa on koko ajan menossa joku metsästysaika, sillä kansa elää siitä. Valaille on tarkat kiintiöt, eikä niiden yli saa kalastaa. Kuulemma usein jää jopa pyydystämättä, sillä monessa paikassa valaita kalastetaan ”vanhaan tyyliin”.
Luulen, että suuntaan itsekin seuraavaksi myskihärkien perässä Norjaan! Haluaisin kovasti päästä kuvaamaan niitä kunnolla 🙂
Kylläpä oli mielenkiintoista kuvausta! Kiitos kun avasit minulle Grönlantia, sinne suunnittelen reissua. Syksyllä ehkä.
Kiitos! 🙂 Ja jos kaipaat syksyllä (tai milloin vaan!) reissuseuraa Grönlantiin, niin… 😀
Kangerlussuaq jäi meiltä lentokentän varaan, eli vaihdoimme konetta siellä muistaakseni matkalla Ilulissatista Nuukiin.
Valasta oli tarjolla myös Huippuvuorilla Barentsburgiin tekemällämme risteilyllä – ja toki sitä on Pohjois-Norjassakin tarjolla, mutta jotenkin tuntuisi, että nykyihminen voisi kyllä elää ilmankin sitä.
Tuo on aivan totta, että pärjättäisiin ilman valaanlihaa – kuten kaikkea muutakin lihaa 🙂 Ei kuitenkaan haluttu olla epäkohteliaita, joten sen takia pienet palat päätyi meidänkin lautasille.
Jotenkin niin matkailussa parasta, että tulee yht’äkkiä kutsu synttäreille. Varmaan moni nuori opiskelee muualla kuten vaikka Färsaariltakin ja monista muista saarista
Jep, mä rakastan yli kaiken tällaisia yllättäviä kohtaamisia! Oli super hienoa päästä juhlimaan paikallisten kanssa – ja samalla näkemään tavallista elämää 🙂
Kangerlussuaq taitaa kuihtua ja kuolla, kun suorat lennot Köpiksestä Nuukiin alkavat. Toisaalta harmi, sillä onhan tuollakin näköjään paljon nähtävää jäätiköstä ja noista myskihäristä lähtien. Olisi kiinnostavaa nähdä sellainen joskus.
Pitikös synttärisankarille viedä lahjaa?
Näinhän se varmasti on. Toisaalta vähän joka puolelta kuuluu, ettei Nuuk välttämättä ole se ”ykköskohde”, jos Grönlantiin suuntaan, joten ehkä se antaa edes vähän toivoa Kangerlussuaqille?
Olisi varmasti ollut kohteliasta viedä jotain, mutta me tosiaan lähdettiin tuonne lennosta, eikä oltu varauduttu lahjoin :/ Harmitti ja hävetti tosi paljon, mutta ilmeisesti lahjat eivät tuolla kuitenkaan ole ”se juttu”, vaan ennemminkin yhdessä vietetty aika ja hyvä ruoka. Näin siis päättelin, kun katsoin lahjapöytää, jossa oli vain pari pääsiäismunaa ja jokunen suihkusaippua. Vieraita oli kuitenkin ollut kymmenittäin pitkin päivää.
Aika hauska käänne, että pääsitte synttäreille mukaan! Tarjoamiset ois kyllä saattaneet jäädä minultakin väliin 😀
En tiennytkään, että Grönlannissa on myskihärkiä, ois kyllä upeaa nähdä sellaisia luonnossa. Samoin oli ihan ylläri, että Tanskassa Bornholmin saarella asuu visenttejä. Ei tosin onnistuttu bongaamaan kuin niiden kakkelia, vaikka asuvatkin aidatussa metsässä (valtavan suuressa sellaisessa).
Jep, ei olleet ihan perinteiset synttäritarjoamiset 😀 Joo, Grönlannissa on just se alkuperäinen kanta, josta on siirretty myskihärkiä esim. Norjaan! Ja mitä, vinsenttejä? Ne on päästävä näkemään 😀
[…] Kangerlussuaq, Grönlanti: jäätiköllä ja myskihärkien mailla […]
Pakko kommentoida, että sait kyllä kivoja kuvia poroista! 😀 Ihana muistella tätä päivää!
Hahhah, nyt on sitten grönlantilaisiakin poroja päästy kuvaamaan! Kannatti raahata 10 kilon edestä kameratarvikkeita mukana 😀
Olipa hieno kertomus luettavaksi. Kommentoinkin juuri myös Elinan kirjoitukseen, että olen yksi niistä, jota ihmettelevät, miten ihmeessä suomalaiset matkustavat sinne, missä on kylmää, jäätä ja lunta, kun niitä on itselläkin. Nimittäin en minä. Mutta oli tosi kiva matkustaa kanssanne kuvia katsellen niin, ettei tarvinnut itse palella. Kangerlussuaq kuulosti hyvältä pysähtymis- ja retkeilykohteelta, siellä oli kuitenkin niin paljon hienoja ja erikoisia nähtäviä. Porokuvasi olivat hyviä! Ja tuollainen sosiaalinen toiminta matkailussa on aina hienoa, synttärikutsut olivat niin odottamaton kokemus. Aila
Hahhah! Kieltämättä moni muukin ihmetteli, miksi kylmän ja pitkän talven jälkeen pitää vielä lähteä hakemaan lisää jäätä ja kylmyyttä, kun voisi reissata jonnekin lämpimämpäänkin 😀 Mutta me tykätään Elinan kanssa näistä kylmistä kohteista, joten Grönlanti oli meille just passeli valinta!
Heh, ei se pitkäputki paljoa auta auton takapenkillä. Tiedän tunteen. Kun ei vaan jaksa raahata painavaa kameraa ja sitten hetken päästä katuu sitä hyvin paljon ja hartaasti.
En tiedä olisinko maistanut valaannahkaa. Ehkä olisin, jos olisi ollut mahdollisuus sylkäistä se sitten huomaamatta servettiin tms.
Ei auta ei 😀 Jälkikäteen olen kyllä soimannut itseäni niin paljon… Jatkossa kannan jättiputkea vaikka väkisin mukanani!