Villivuori oli päähänpisto eräänä arki-iltana. Luolalanjärven luontopolku Naantalissa oli ollut pettymys, joten kaipasin iltaan vielä jonkun kivan kierroksen. Hetken googlailun jälkeen törmäsin Villivuoreen, joka sijaitsisi noin vartin ajomatkan päässä Naantalin keskustasta. Löytämissäni esittelyteksteissä luvattiin henkeäsalpaavia maisemia ja upeaa luontoa. En myöskään muistanut käyneeni Merimaskussa koskaan aiemmin, joten uteliaisuus vei voiton.
Villivuori on kallioylänköalue, joka sijaitsee Otavan saaressa Merimaskussa. Sen korkein kohta nousee noin 60 metriin merenpinnan yläpuolella, ja sieltä avautuvien maisemien vuoksi paikka on saavuttanut suuren suosion. Lisäksi vuoren laelta löytyy pronssikautisia hautakiviröykkiöitä.
Villivuori on helppo pysähdys Saariston rengastieltä
Heti alkuun täytyy antaa muutama ylistyssana Merimaskulle! Jestas, miten upeita siltoja pääsimme ylittämään, ja kevätillan kultaisessa valossa kylpevä satama oli älyttömän tunnelmallinen. Saaristoluonnossa on oma kauneutensa, ja kuten tiedätte, saaristo on ihan minun paikkani. Tuskin siis yllättää ketään, että hihkuin koko ajomatkan innosta tai että reissun jälkeen aloin myös katsoa asuntoja kyseisestä paikasta…
Ennen kuin alan sen tarkemmin kuvailla luontopolkua, niin pakko mainita, että Villivuori on myös mainio pysähdyspaikka Saariston rengastietä kiertäville. Heittoa ei tule montaa kilometriä, ja lyhyehkö kiipeily tekee taatusti hyvää autossa tai pyörän satulassa istumisen jälkeen.
Ronja Ryövärintyttären maisemissa
Pysäköimme auton hiekkatien varteen pienelle levennykselle. Heti tien vierestä löytyi opastaulu, joka johdatti meitä eteenpäin. Kuljimme metsäautotien pohjaa, josta oli varmaan menty motolla, sillä maasto oli todella epätasaista ja rumaa. Hetken jo pelkäsimme, että tämäkin luontopolku olisi täysi floppi. Onneksi reitti kaartui kuitenkin kohta oikealle metsikköön ja erkani metsäautotiestä. Juuri ennen kuusikkoon pujahtamista kettu jolkotteli meitä vastaan. Hetken tuijotimme toisiamme liikahtamatta, ennen kuin jatkoimme molemmat omiin suuntiimme.
Nousu alkoi samantien. Samoin upeat, kallioiset maisemat. Suurien lohkareiden päällä kasvoi sammalta ja kitukasvuisten käkkärämäntyjen oksat nojailivat polun päällä. Aurinko alkoi laskea ja koko metsä kylpi hetken aikaa kultaisessa valossa. Näkymä oli upea ja jotenkin satumainen. Se toi mieleen Ronja Ryövärintyttären ja keväthuudon.
Pronssikautisia hautoja
Päästessämme huipulle luulimme jo hetken olevamme perillä. Hetken ihmettelimme osittain umpeenkasvanutta näköalaa ja mietimme, että tässäkö tämä nyt oli. Onneksi minulla oli reittikuvaus auki välilehdellä, joten pääsin tarkistamaan, olimmeko todella reitin päätepisteellä. Siitä selvisi, että polku jatkuisi vielä eteenpäin muinaishaudoille.
Nousimme vielä hieman, ja maisemat alkoivat parantua huomattavasti. Lisäksi huomasimme polun oikealla puolella kivikasoja, eli hautaröykkiöitä, jotka ovat muodostuneet pronssikauden tunnusmerkiksi. Ne ovat erikokoisista kivistä rakennettuja muinaisia rakenteita, jotka sijoitettiin usein näkyville paikoille, kuten kallioille.
Tunnelma oli upea ja hautaröykkiöiltä aukesi myöskin mahtavat näkymät. Fiilistelimme auringonlaskua hetken aikaa hiljaisuudesta nauttien, ennen kuin lähdimme laskeutumaan takaisin autolle.
Villivuori hurmasi
Jos tekstistä ei vielä käynyt ilmi, ihastuin Villivuoreen kovasti. Alueen ronjaryöväritytärmäinen tunnelma sammaleisine kallionlohkareineen sekä aito luonnonrauha ja meren läheisyys olivat kyllä itselleni erittäin toimiva kombo. Toivon todella, että löydän vastaavanlaisia paljon lisää!
Onko Villivuoren luontopolku tuttu? Sainko Ronja Ryövärintytär -fiilikset välitettyä postauksen kautta?
Lue myös:
Saaristo on kyllä upeaa aluetta noin yleensä. Itselle kaikkein merkittävin on vähemmän tunnettu Selkämeri, mutta valtavan hienoa on itse asiassa ihan koko Itämeren rannikko. Tämä ei ollut minulle tuttu paikka, mutta pakko tuosta tosiaan on kuitenkin perusteella pitää.
Ronja Ryövärintytär oli yksi lapsuuden kirjasuosikeista, ja kyllähän nuo maisemat sopivat teemaan erinomaisesti. Alue ei ole itselle juurikaan tuttu, mutta kaunista seutuahan tuo on, ja varsin kivan oloinen luontopolku.
Villivuori on tuttu. Viimeksi tosin kävimme siellä korona-aikaan.
Meillä meinasi käydä silloin samoin mutta onneksi myös tajusimme vain jatkaa eteen päin.
Ronja Ryövärintyttären tarinaa en oikein tunne, koska se ei ole osunut omaan eikä lasteni lapsuuteen, mutta tässä oli kyllä nyt sellaiset maisemat ja tunnelma, joka kiehtoi minua. Tykkään kivistä ja kallioista.