Kuinka moni muistaa vielä ”Totuus blogikuvien takaa” -postauksen muutaman vuoden takaa? Muistan, miten paljon hilpeyttä ja toisaalta myös hämmentyneitä kommentteja postaus aiheutti: ihanko oikeasti joku näkee noin paljon vaivaa kuviensa eteen?
Ajattelin, että kun pari vuotta on taas ehtinyt vierähtää ja muistikortit pullistelevat kuvista, voisi tästä tehdä päivitetyn version. Joten olkaa hyvät, tässä totuus blogikuvien takaa part 2!
Häiritsevät turistit
Artikkelikuva on napattu Ohtakarilta muutama vuosi sitten. Lokakuisen viiman ei ajattelisi houkuttelevan turisteja rannalle, mutta toisin kävi. Olimme kuvaamassa rannalla, kun paikalle pelmahti kolmihenkinen saksalaisperhe. Eikä siinä toki mitään, mutta homma alkoi mennä hieman oudoksi, sillä tyhjällä suurella rannalla he kulkivat koko ajan perässämme. Äiti halusi ottaa kuvia, perheen teini ei niinkään ja isä vaikutti käytöksensä perusteella olevan aivan loppu koko touhuun.
Me taas koetimme vaihtaa paikkaa, sillä emme halunneet, että saksalaisperhe tappelee kuviemme taustalla. Tämä otos on otettu siinä vaiheessa, kun minulla meni aivan totaalisesti hermo perheen sekoiluun. Tässä kohtaa he ovat aivan selkäni takana hengittämässä niskaan, mutta kaverini on onnistunut rajaamaan heidät taidokkaasti kuvasta pois.
”Täytyyhän meidän nyt jotain kilistellä!”
Elokuisella Rukan-reissulla tuli kuvattua todella paljon sisältöä Scandicin yhteistyön merkeissä. Päivät olivat täynnä ohjelmaa, joten monesti hotellilla fiilistely meni enemmänkin siihen, että kömmittiin äkkiä peittojen alle nukkumaan ja latailemaan akkuja. Yhtenä iltana halusimme kuitenkin kilistellä mahtavalle minilomallemme, joten nappasimme viinilaseihin juotavaa.
Mietimme, näyttääkö pelkkä kivennäisvesi liian tylsältä, joten lähdimme hieman huijaamaan lisäämällä laseihin myös mehua. ”Nyt tää menis valkkarista!”, ja eikun kippistelemään parvekkeelle!
”Mitä tahansa (muiden) kuvien eteen”
Budapestin linnoituksella törmäsimme pariskuntaan, joka pyysi minua ottamaan heistä kuvan. Suostuin totta kai, mutta jo hetken päästä kaduin kiltteyttäni. Naisella oli hyvin tarkka visio siitä, minkälaisen kuvan hän haluaisi. Lopulta olin polvillani vesilätäkössä ja nainen yritti saada minua vieläkin alemmas. Olin litimärkä, kun sitten totesin, että eiköhän tämä ollut tässä. Kiitokseksi nainen nappasi meistäkin yhden kuvan – eikä todellakaan käyttänyt siihen liikaa aikaa.
”Pysähdy, PYSÄHDY!!!”
Tähän tärähtäneeseen metsäpeurakuvaan liittyy paljon mainioita muistoja. Olimme ystäväni Lauran kanssa valloittamassa Pohjanmaata ja olimme alusta asti puhuneet, että metsäpeurojen näkeminen kruunaisi koko reissun. Koetimme bongata näitä sarvipäitä Salamajärven kansallispuistosta tuloksetta. Luimme, että kyseessä on hyvin arka eläinlaji, ja jossain vaiheessa olimme jo luovuttamassa homman suhteen. Kunnes sitten, ihan yhtäkkiä bongasimme lauman laiduntamasta pellolla. Siis pellolla, autotien vieressä!
Aloimme molemmat kiljua hysteerisesti, ja Laura iski jarrun pohjaan (sen kummempia varmistamatta, tuleeko takaa auto). Auto jäi keskelle tietä, me loikimme ojan kautta pellolle ja koetimme parhaamme mukaan ikuistaa lauman. Kuten tärähtänyt otos kertoo, emme saaneet kovinkaan hyviä kuvia otettua, mutta fiilis oli silti uskomaton.
Suksitaan suolle!
Nämä suokuvat ovat yksiä lemppareitani Pohjanmaan-reissultamme. Näitä katsellessa voisi ehkä luulla, että olemme luonnon helmassa, ehkäpä jossain kansallispuistossa – tai ainakin luontopolulla? Vielä mitä! Heti kuvan ulkopuolella menee iso asfalttitie, josta jyristi ohi milloin rekkoja ja milloin traktoreita. Me siis bongasimme tämän kivan suopätkän auton ratista, ajoimme sivuun, nappasimme kuksat takakontista (”koska näyttää kuvissa kivemmalta”) ja lähdimme kuvaushommiin.
Meillä oli lenkkarit jalassa, suon reunaan ei mennyt minkäänlaista polkua, joten kahlasimme kirjaimellisesti polviamme myöden suossa. Siksi nämä kuvatkin on tarkkaan rajattu vyötäröstä ylöspäin! Kaaduin myös pariin kertaan, kun möyrin kaverini perässä ja sain koko ajan pelätä, ettei kamera vaan uppoa suonsilmäkkeeseen.
”Ota kuva takaapäin, ettei meidän punaiset naamat näy”
On (melkein aina) virhe lähteä retkeilemään mieheni kanssa, sillä hänellä on kaksimetriset jalat ja huippu-urheilijan kunto. Jäimme kaverini kanssa kuin nallit kalliolle heti ensimmäisessä ylämäessä… Mieheni oli kuitenkin jäänyt odottamaan viimeisen mäkiosuuden juurelle (tai oikeastaan käynyt kiipeämässä sen jo kerran, mutta tuli takaisin alas, kun meitä ei alkanut kuulua) ja kyseli, ottaisiko meistä nyt muutaman retkikuvan. Olimme tässä vaiheessa reissua jo niin hikisiä ja punaisia, että käskimme ottamaan kuvan ehdottomasti takaapäin. Oikein muuta emme saaneet puuskutukseltamme sanottua. Kuvasta tuli kiva, vaikka näin jälkeenpäin koko tilanne naurattaa!
Me olemme etenkin reissuilla nähneet useasti eläimiä autolla ajaessa ja monesti tulee pysähdyttyä ottamaan kuvia. Itse asiassa mekin näimme metsäpeurat juuri samalla tavalla. Ajoimme hiekkatiellä, kun peurat juoksivat tien yli pellolle.
Eläimet on ihan parasta! Itsekin tulee pysähdyttyä aina niitä kuvaamaan – ja välillä hieman turhan vauhdikkaasti 😀
Siis voi ei tuota Budapestin tapausta! En kyllä lähtisi konttaamaan mihinkään kuralammikkoon jonkun ventovieraan pyynnöstä. Oon kyllä muuten kuvannut lukemattomia kertoja vieraille. Puoliso yleensä sanoo siinä vaiheessa, että teillä kävi säkä, kysyitte oikealta henkilöltä ja paljastaa että olen ammattikuvaaja. Mutta sit taas on hassua kun en välitä ite olla kuvissa ja kun kuvaan jotain paikkaa, tulee joku aina tarjoamaan että voi kuvata mua tai meitä. Siinä on aina vähän hölmöä sanoa ettei me tarvita sellaista kuvaa. Mutta ihan hyvä kun sillä meistä on kertynyt edes jokunen yhteiskuva kun harvoin muistetaan mitään selfieitäkään ottaa.
Hahhah, mitä vaan hyvän kuvan takia! Ja olispa kyllä hyvä tuuri, jos joskus bongaisi ammattikuvaajan jostain turistirysästä ja saisi nakitettua kuvauspuuhiin 😀 Me just miehen kanssa juteltiin, että ihan kiva tosiaan, että tulee edes joku todiste siitä, että me oltiin reissussa. Muutenhan maisemakuvat on tietyllä tavalla melko persoonattomia – ja kuka tahansa olisi ne voinut napata.
Kuulostaa tutulta, ainahan sitä haluaa kuvan ja jos todellisuus ei ole ihan sama kuin kuvatoive, sitten sihtaillaan, rajataan ja etsitään oikeaa kuvakulmaa. Me olemme muuten tosi usein pyytäneet jonkun ottamaan kuvan meistä jonkun nähtävyyden kanssa. Vähän harkintaa aina siinäkin: Onko luotettava tyyppi, joka ei lähde kännykän tai kameran kanssa karkuun? Usein löydämme jonkun perheenisän tai äidin, joilla on pikkulapsia mukanaan, eivät he lähde minnekään. Onko sellainen tyyppi, joka osaa ottaa kuvan? Usein tähän sopiva on nuorehko kanssaturisti, jolla digikuvaus on hallussa. En kyllä muista yhtään kertaa, jolloin valintamme olisi epäonnistunut. Päin vastoin, on löydetty lähes ammatillisesti suhtautuvia kuvanottajia. Aila
Kiva kuulla, että sielläkin nähdään vaivaa kuvien eteen 😀 Ja joo, toi on ihan totta, että ihan kenelle tahansa ei uskalla puhelintaan tai kameraansa antaa.. Me koetetaan bongailla aina pariskuntia, jotka taistelevat selfieiden kanssa 🙂
Hauska postaus, näitä on kiva lukea! 🙂 Onneksi kuvista voi usein rajata paljon pois, mutta hauska kuulla myös se toinen puoli tilanteesta. Yksin matkaillessa tulee usein pyydettyä tuntemattomia reissaajia ottamaan kuva, ja välillä vaihtokaupassa on tullut kuvia, joissa puolet päästäni puuttuu kuvasta tai taustalla ollutta maisemaa/nähtävyyttä ei näy ollenkaan 😀
Todella usein monet joita on pyydetty ottamaan kuvia ovat todella surkeita kuvaajia – ei siis varmasti kuvattavissa vikaa😂. He usein kysyvät”kelpaako”. Ei tulisi mieleenkään sanoa, että ei kelpaa. Heitän kiitokset, tarjoan kuvausta vastapalveluksi ja kehun miehelleni meidän kahden kuvaustaitoja🤦♀️🤷♀️
Voi eii! 😀 Nyt kun sanoit, niin meillekin on osunut pari kertaa kuvaaja, joka ei oikein ole ymmärtänyt kuvan rajaamista. Kerran oli mm. zoomattu niin lähelle kuin saa, eikä siinä sitten oikein muuta ollutkaan kuin meidän posket toisiaan vasten 😀
Mitä vähemmän vuosien mittaan olemme enää innostuneet yhteistyökuvioista, niin sitä vähemmän joutuu voimistelemaan kuvien eteen. Tuo viinilasi kädessä, hintaan mihin hyvänsä, vaikka sitten värjättyä vettä, on kyllä vähän huippu. Välillä olen kyllä nähnyt kritiikkiäkin siitä, että vaikuttajat ihannoivat alkoholia tunkemalla sen lasin joka kuvaan 🙂
Hahhah, tunnustan – olen juuri tuollainen tyyppi! 😀
Tämä oli hauska postaus! Muistan hämärästi sen edellisenkin. Kyllähän sitä joskus joutuu näkemään paljon vaivaa jonkun kuvan eteen, varsinkin kun itsellä on visio minkälainen siitä pitäisi tulla ja todellisuus on sitten jotain ihan muuta. Matkoilla usein joku tulee pyytämään, että ottaisin heistä kuvan. Onneksi vastaan ei ole tullut kovin hankalia tapauksia. Havaijilla kävimme purjehdusretkellä ja veneessä oli isompi porukka nuoria aikuisia, joiden kanssa jutustelimme. Kun he kuulivat, että olemme juhlimassa siellä mieheni synttäreitä, yksi heistä innostui, että voisi ottaa meistä kuvan. Siitä tuli itseasiassa tosi hyvä ja on yksi lempparini vielä tänäkin päivänä. Kuva teistä, jossa on Päijänteen kansallispuiston kyltti, on minusta todella kiva. 🙂
Kiitos Merja 🙂 On kiva välillä toteuttaa tällaisia kepeämpiä postauksia. Ja mustakin kuvat, joissa näkyy matkaseurue, ovat tosi kivoja – ja arvokkaita muistoja sitten myöhemmin 🙂 Ihanaa, että teidän synttärikuva venereissulta onnistui noin hyvin!
Hauska tämä toinenkin osa. Minua ei oikein pystyisi kuvaamaankaan kuin takaa päin, olen aina ihan hikinen ja punainen, varsinkin jos on pitänyt kiivetä jollekin näköalapaikalle. Useimmiten siellä kyllä enemmän huvittaa toisten poseeraukset…
Kuulostaa tutulta! Onneksi tuollaiset takaapäin otetut kuvat tuntuvat olevan varsin trendikkäitä 😉
Heh! Aikamoisia sattumuksia ollut teillä. Meilläkin kuvaaminen nostattaa monesti tunteita ja siihen liittyen onkin täytynyt löysätä ranteita, ettei yksittäiselle otokselle lataa niin suuria odotuksia. Hyviä niistä yleensä tulee, ainakin melkein 🙂
Juuh, meille aina sattuu ja tapahtuu! Mutta tuo löysääminen kuulostaa kyllä hyvältä! Monesti menee liian kauan aikaa yhden yksittäisen kuvan ottamiseen..
Hauskoja tarinoita kuvien takaa! Kieltämättä itsekin tulee joskus mentyä ”kuvakulmat” edellä, mutta usein pyrin kyllä tietoisesti keskittymään vähemmän kuvaukseen ja enemmän omin silmin näkemiseen ja kokemiseen. Meiltäkin tullaan usein pyytämään että ”voitteko ottaa meistä kuvan”, ja itse pyrin delegoimaan sen homman miehelleni, koska alan heti jotenkin stressaamaan, että osaanko nyt varmasti ottaa täydellisen kuvan vai tuotanko pettymyksen. Mutta tuo lätäkössä konttaaminen ventovieraan kuvakulmavaatimusten takia on kyllä ihan liikaa, melko erikoinen tilanne!
Kiitos Anne! 🙂 Tuo on ihan totta, että pitäisi enemmänkin keskittyä hetkeen ja kokemiseen. Turhan usein vaan mietin, että ”tästäkin pitää saada kuva, ettei vain unohdu” ja monesti menen matkoilla myös some edellä. Eli mietin, minkälaisia kuvia sinne ”pitää” ottaa.
Ja joo, tuo vesilätäkössä konttaaminen oli kyllä jopa mun mittapuulla erikoinen tilanne! 😀
Vaivannäkö ei mennyt hukkaan, sillä on upeita otoksia. Ihme juttu kyllä, kuinka jonnekin Ohtakariinkin tunkee jotain turakaisia, siis ulkomaalaisia turakaisia. Kääntävätkö ne suomalaisia blogeja suomesta saksaksi. En ihmettelisi.
Hahhah! Sanopas muuta. On se kumma, kun ei saa suomalaisena olla rauhassa ”omalla” rannalla 😀
Kivat jutut ja sattumukset teillä. Itsellä ei tule mieleen mitään ihmeellisiä kuvan takana juttuja. Välillä kyllä ärsyttää, kun jotkut nähtävyyden edessä poseeraa ja poseeraa vaikka takana olisi minkälainen jono odottamassa vuoroaan.
No siihenkin on ratkaisu, magia ereaser. Ohjelma joka poistaa kuvista vaikka ihmisen, jos haluat…..
Mulla menee myös hermot tyyppeihin, jotka ”tukkivat” nähtävyydet sillä, että ovat kymmeniä kuvia, tarkastavat ne ja ottavat vielä muutamat lisää… Me ei onneksi olla tällaisia, vaikka kuvien kanssa muuten tuhdataankin. Ja tuollaiset poisto-ohjelmat on kyllä näppäriä, vaikka itse olenkin melko käsi niiden kanssa!
Hyvien kuvien saaminen on kyllä työn ja tuskan takana ainakin välillä ja tietynlaista tasapainottelua kuvaamisen ja hetkestä nauttimisen välillä. Oltiin syyskuussa reissussa Kreikassa ja käytiin vuoren päällä olevassa luostarissa valmiilla retkellä. Kuvaamiseen oli varattu 10 min stoppi (ulos bussista ja kuvat). Oltiin vähän helisemässä kun yleensä saatetaan hyvällä paikalla käyttää kevyesti esim tunti aikaa kuville.
Tunnen tuskasi! 10 minuuttia kuulostaa tosiaan melko tiukalta 😮 Tai siinä saa ainakin olla melko selkeät suunnitelmat, mitä haluaa kuvata.
Ihanan kepeä postaus! Tällaisten tilanteiden (tai yksittäisistä kuvista) saa poimittua vaikka kuinka paljon kivoja yksityiskohtaisia muistoja reissuilta. Ei ne nähtävyydet jää aina päällimmäisenä mieleen, vaan reissuilla sattuneet hassun hauskat tapaukset.
Se on just näin! Siksi on kiva välillä avata tätäkin puolta blogin puolella 🙂
Hehe. Tää oli tosi hauska postaus ja kuulostaa kyllä niin tutulta! Pitäs itteki laittaa muutama ”erityisotos” tarinoineen jakoon!
[…] Totuus reissukuvien takaa, osa 2 […]